maanantai 24. helmikuuta 2014

Tarina työluvasta ja sen saamisen vaikeudesta

Kerroinkin jo joskus aiemmin, että minulle voidaan Timon työluvan kylkiäiseksi hankkia myös työlupa. Joku on saattanutkin miettiä, miten työluvan kanssa on käynyt, kun siitä ei olla täällä mainittu mitään. No, ei olla mainittu, koska juuri mitään mainittavaa ei ole ollut.

Hakemus työluvasta laitettiin viranomaisille joskus lokakuussa, kun saatiin ensin kiireellisimmät asiat kuntoon. Työlupahakemuksen laati Timon työpaikan käyttämä asianajotoimisto. Koska lomakkeessa kysytään juristin tietoja, niin sitä ei ilmeisesti ole edes itse mahdollista täyttää, vaikka mitään kovin ihmeellistä siinä ei kysyttykään. Minun tehtäväni oli lähinnä antaa omat henkilötiedot ja hakemuksen valmistuttua allekirjoittaa se ja liittää mukaan kaksi valokuvaa työlupakorttia varten.

No, saimmekin viestiä viime vuoden viimeisenä päivänä, että työlupa on myönnetty minulle. Tästä ei tietysti ollut mitään epäilystäkään. Hyväksymiskirjeessä kuitenkin luki, että varsinaisen työlupakortin postittamiseen menee noin kuukausi! Hieman ihmettelimme tätä, miten jossain postittamisessa voi mennä noin kauan, mutta tähän paikalliseen byrokratiaan tottuneina hyväksyimme vain tyynesti asian. Ennen työlupakortin saamista mitään yhteyttä työnantajiin ei saa ottaa, joten siinäkin mielessä tuollainen kuukauden odottelu on pitkä aika. Siitä jää helposti kiinni, ja koska siitä on eräs ikävä ennakkotapaus täällä suomalaisten keskuudessa, niin ei tuolla kannata lähteä leikkimäänkään, ellei halua maastakarkoitusta.

Kun helmikuun alkuun mennessä ei tuota kirjettä kuulunut, otimme yhteyttä juristiin, jotta hän voisi kysellä viranomaisilta korttia. Hän lupasi selvitellä, missä kortti viipyy. Hieman oli turhauttava olo, koska itse ei voinut olla viranomaisiin yhteydessä, ja asianajotoimistolla tuntui olevan vähän homma hukassa.

Mutta sitten viimein viime viikolla tuli viranomaisilta kirje, itse asiassa kaksikin. Ensimmäinen kirje alkoi kertomalla, miksi tämä kirje oli lähetetty, koska juristi oli ottanut yhteyttä viranomaisiin kysyäkseen työlupakortin statusta. Eli tätä kirjettä ei olisi tullut, ellei juristi olisi ottanut yhteyttä, tai ellemme me olisi olleet juristiin yhteydessä.

Kirjeen sisältö oli niin surkuhupaisa, että oli otettava siitä tämä kuvakaappaus:


Eli viranomaiset olivat tuhonneet kortin ennen sen postittamista, koska valokuva ei täyttänyt viranomaisten vaatimuksia. Eli olivat tehneet jo kortin, mutta sitten päättäneet kuitenkin tuhota sen, kun valokuva ei ollutkaan ok. Siis mikä ihmeen järki tehdä valokuvan tarkastus vasta sen jälkeen kun kortti on jo printattu?

Tuossa ensimmäisessä kirjeessä ei puhuttu mitään vääränvärisestä allekirjoituksesta, mutta toisessa kirjeessä selvennettiin tarkemmin, miksi korttia ei voitu lähettää minulle, ja annettiin ohje millaiset kuvat ja allerkirjoitus tulee nyt sitten toimittaa. Tässä taas kuvakaappaus:

Noin vapaasti suomennettuna kerrotaan, että valokuvien tulee olla 2x2 tuuman kokoisia kasvokuvia, suoraan edestä valkoista taustaa vasten otettuja. Kiiltäväpintaisia ja ammattilaisen ottamia. Ja että ne pitää toimittaa viranomaisille kirkkaassa muovipussissa. Allekirjoituksen osalta sanotaan, että aikaisemmin toimitettu allekirjoitus ei ollut hyväksyttävä tuon kortintekolaitteen käytettäväksi. Nyt minun tulee kirjoittaa allekirjoitukseni tuohon boksiin mustalla musteella, jotta se voidaan tulostaa korttiin.

Mikä tässä on huvittavaa, on se, että ne alkuperäiset valokuvat ovat juurikin ammattilaisen ottamia, oikean kokoisia, niissä on kasvot millilleen oikeassa kohdassa kuvaa ja pintakin on kiiltävä. Ne kuvat otettiin Suomessa valokuvausliikkeessä ennen lähtöä, ja samoja kuvia on käytetty viisumihakemuksessa, eli ne on USA:n viranomaisten jo kerran hyväksymiä. Miksi niitä ei sitten hyväksytty? Muuta vaihtoehtoa ei oikein jää, kuin se virhe, että niitä ei toimitettu viranomaisille missään kirkkaassa muovipussissa! Meillä kun ei ollut mitään tietoa tälläisestä vaatimuksesta, niin laitettiin ne vain sinne kirjekuoren sisään. Mutta ilmeisesti tämä muovipussin puuttuminen on kaatanut koko homman!

Mitä tuohon allekirjoitukseen tulee, niin se tiedettiin jo hakemusta lähettäessä, että se meni väärällä värillä. Vasta sinisellä kuivamustekynällä kirjoittamisen jälkeen huomattiin, että siinä oli pikkuprintillä vaade mustasta musteesta. Silloin lokakuussa oltiin kuitenkin vielä optimistisia viranomaisten suhteen, että tuollainen pikkuvirhe ei haittaa. Mutta täytyy kyllä ihmetellä, eikö näin 2010-luvulla ole sitten mahdollista printata tuohon korttiin allekirjoitusta mustavalkoasetuksilla, jolloin se sininen muste tulisi mustalla? Eipä ilmeisesti...

Onneksi tässä on kuitenkin huumori riittänyt, ja noista kirjeistä saimme kyllä viime viikon parhaat naurut. En voi kun ihmetellä tätä jähmeää USA:n byrokratiaa! Eipä irtoa työlupa kovin helpolla! Tässä tapauksessa myös ihmetyttää se, että viranomaisilta ei ollut tullut mitään ilmoitusta siitä, että korttia ei voida lähettää. Vasta kysymällä asia selvisi. Olemme myös kuulleet muilta samanlaisia kokemuksia, mm. että ajokorttia ei ole lähettetty kotiin, koska yhtä aikaa on haettu työlupaa, ja kun se työlupa on myönnetty, on ajokortin hakijan status muuttunut, eikä ole enää vastannut ajokortin hakijan statusta, ja prosessi on keskeytetty kokonaan. Ja tässäkin tapauksessa henkilön on itse pitänyt kysellä viranomaisilta, missä on mennyt pieleen. Eli tämä viranomaistoiminta on täällä juurikin niin surkuhupaisaa kun nämä esimerkit antavat. Vielä kun olet ulkomaalainen ja pihalla käytännöistä, odottelet tyhmänä jotain, minkä perään et osaa edes kysellä...

Ajattelimme kuitenkin ihan uhalla nyt laittaa ne ihan samat valokuvat tuonne uudestaan. Mutta tällä kertaa sen tuiki tärkeän muovipussin kanssa. Jos ne nyt hyväksyy ne kuvat, niin kyse on juurikin ollut muovipussin puuttumisesta. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla kuinka käy...

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Uvas Canyon County Parkissa eli kadonnutta vettä etsimässä

Perinteeksi jo muodostuneen viikonloppuhaikin kohteeksi valitsimme tällä kertaa Uvas Canyon county parkin. Uvas Canyon on tunnettu vesiputouksistaan, ja koska täällä nyt on viime viikkoina satanut edes vähän, lähdimme katsomaan, jos näkisimme ensimmäistä kertaa luonnontilaisen vesiputouksen.


Tuo Uvas Canyon sijaitsee n. 45 minuutin ajomatkan päässä Morgan Hillissä. Ajoreitti sinne oli simppeli, mitä nyt aivan lopussa viimeinen vajaa kilometri ajettiin pientä tietä, jossa mahtui vain yksi auto kerrallaan. Onneksi täällä ollaan ystävällisiä noiden väistämisten suhteen, ja jokainen menee kiltisti vuorollaan. Juuri ennen puistoa oli muuten Sveadal-niminen alue, joka on amerikanruotsalaisten oma alue. Siellä näkyikin asuvan mm. Lundströmejä (eli Lundstromeja) ja Ruotsin väritys oli muutenkin hyvin esillä.
Tämä näyttää jo vesiputoukselta, mutta on oikeasti vain pieni puro...


Pieni pätkä reittiä meni tuossa uomassa, ja tuo purokin piti ylittää sopivassa kohdassa. Tämä reitti ei varmastikaan ole auki sitten kun vettä on ihan vesiputoukseksi asti..

Noita county parkeja, eli luonnonpuistoja, on pelkästään tällä meidän Santa Claran piirikunnan alueella kolmisenkymmentä. Ne on ylläpidettyjä polkuja, joiden vaikeustaso vaihtelee paljonkin. Yleensä jokaisessa on yksi erittäin lyhyt maisemareitti, jonne on pääsy liikuntarajoitteisillakin. Mutta vastapainoksi on tarjolla myös pitkiä haikkireittejä, joissa voi jopa leiriytyä. Reitit on ihan hyvin merkittyjä, ja parkkipaikalla on tarjolla ilmaisia karttoja. Puistot on yleensä auki aamukahdeksasta auringonlaskuun. Joissakin puistossa on pysäköintimaksu (n. 5 -10 dollaria), mutta sen kyllä mielellään maksaa, varsinkin kun raha menee puistojen ylläpitämiseen.

Jouduimme hieman pettymään, sillä huolimatta sateista, vesiputokset oli vain pienehköjä puroja. Mutta täytyy sanoa, että jo tuollainen virtaavan veden kohina sai mielen rentoutumaan, ja olisimme voineet varmasti jäädä ikuiseksi tuijottamaan noita puroja. Reitti oli muutenkin kiva, kun sen pystyi osittain kävelemään aivan tuon puron vieressä. Koska kävelimme veden virtaussuunnan vastaisesti uomassa, oli alkumatka aikamoista nousua. Katselinkin träkkeristä paljonko tuo nousu itse asiassa oli, ja näyttäisi siltä, että noustiin 300 metristä 550 metriin kolmen ensimmäisen kilometrin aikana (jonka jälkeen träkkeri hävitti signaalin..), ja loppu olikin pientä laskua. Kokonaismatkaksi reitille tuli n. 4,7 kilometriä.
Joskus on hauska katsoa korkeuskäyriä, kun nousee mäkeä ylös hapoille asti. Voi todeta, että tuli todallakin noustua ihan kunnolla.

Tälläistä pientä polkua käveltiin "vesiputousten" jälkeen loppureitti. Helppokulkuista ja maisemat oli hienoja!

Puhuttiin, että seuraavaksi mennään sitten tuolle vastapäisen vuoren polulle, näyttää sen verran hienolle reitille (vitsi, vitsi)!






sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Pyöräilemässä vihdoinkin!

Meillä meni viisi kuukautta siihen, että saatiin taas yksi tehtävä yliviivattua tehtävälistaltamme, nimittäin Timolle pyörän osto ja minun pyörän laittaminen ajokuntoon. Minä toin Suomesta vanhan pyöräni, mutta koska se aika lailla purettiin merikontissa matkustamisen ajaksi, piti sitä täällä fiksata ennen kuin se oli ajokunnossa, ja jotenkin se pääsi venähtämään...
Pyörälenkkimaisemia.. ei valittamista!

Kalifornialaiset ovat pyörähullua kansaa, joten jopa tästä meidän pikkukaupungistammekin löytyi useita pyöräkauppoja ihan kävelymatkan päästä. Timo, kuten aina, teki pohjatyön googlen avulla, joten kauppaan mentiin hakemaan aika tarkalleen tietynlaista pyörää. Yllätys oli suuri, kun tarjolla oli enimmäkseen vain katupyöriä, eikä juuri ollenkaan cyclocross-pyöriä, jota tultiin hakemaan, ne eivät täällä ole suosittuja, toki sellaisen olisi saanut tilaamalla.

Viimeisessä liikkeessä oli kuitenkin kyseisiä pyöriä myynnissä, ja päädyimme muutenkin kyseiseen kauppaan, koska siellä oli -20%:n alennusmyynnit ja aivan loistava palvelu. Liikkeessä oleva pyörä ei ollut oikeaa runkokokoa, mutta löysivät oikeankokoisen pyörän toisesta liikkeestä (siinä myyjä katseli varastotilannetta SAP:sta, ja minä koin aikamoiset fläsärit entisestä työpaikasta), ja tilasivat sen liikkeeseen. Se tuli muutamassa päivässä liikkeeseen ja Timon koeajettua sen liikkeen parkkipaikalla tuli ostopäätös tehtyä hyvin helposti, pyörä kun oli niin hyvä. Liikkeen työntekijät laittoivat pyörän siinä odottaessa käyttökuntoon samalla mukavia jutellen (täällä kun yleensä tuollaiset jutustelut koskevat Suomea ja millaista siellä on). Timolle ostamamme pyörä oli Cannondalen CAADX 105 eli tämä pyörä.

Seuraavana viikonloppuna pääsimme sitten tositoimiin eli pyörälenkille. Fiksasimme aamulla minun pyörääni kuntoon, mutta valitettavasti siinä jotenkin oli takapyörässä jotain ongelmaa, eikä se oikein pyörinyt kunnolla, eikä meillä tietenkään ollut työkaluja sen korjaamiseksi. Sinnikkäästi kuitenkin lähdin sillä pyörälenkille, vaikka toki sillä ajaminen tuntui raskaammalta kuin normaalisti. Missiona meillä oli ajaa tästä meiltä vuorille tuota läheistä Los Gatos Creek Trailiä pitkin. Tuo Creek Trail on pyöräilyyn ja kävelyyn tarkoitettu pääosin asfaltoitu reitti, joka kulkee useiden kaupunkien läpi "puron" vieressä (ainakin nyt kuivuuden kiusatessa se on vain puro, ei sitä miksikään joeksi voi sanoa). Reitti on kovassa suosiossa ja koska kyseessä oli lauantai, oli liikkeellä paljon lapsiperheitä koirineen. Aina nämä lapset varsinkaan eivät osaa kulkea oikealla puolella tietä, ja vauhtia joutuu usein hidastamaan heidän takiaan ihan turvallisuussyistä. Hauska erikoisuus täällä on muuten se, että pyörissä ei ole pirikelloja, vaan tapana on huutamalla "on your left" varoittaa edessäolevia takaa tulemisesta. Toki näin ei jokaisen kohdalla tarvitse tehdä, mutta oman kokemuksemme perustella ainakin lapsiperheet ja koiralliset arvostavat tätä varoitusta. Onhan se vähän hassua huudella, kun pirikello olisi jotenkin kuuluvampi ja huomiotaherättävämpi... mutta maassa maan tavalla, tässäkin.
Kääntöpaikalla eli Lexington Reservoirilla


Kun lähestyimme vuoria maisemat muuttuivat aivan upeiksi ja mäet sen kuin vain kasvoivat! Mutta kun lopulta pääsimme Creek Trailin toiseen päähän, Lexington Reservoirin rannalle, oli aika voittajafiilis. Tällä kertaa käännyimme kuitenkin takaisinpäin, vaikka tästä olisi voinut jatkaa eteenpäin järven rantaa pitkin tai lähteä pyöräreitille vuoristoon. Matkaa koko reissusta tuli noin 23 kilometriä, eli nyt tiedämme, että asumme noin 11 kilometrin päästä vuorista, vaikka ikkunasta katsottuna ne näyttävät olevan ihan tossa vierässä.

Minä tietysti halusin kokeilla Timon pyörää. Tehtyäni tuon yhen reissun tuolla suhteellisen raskaalla pyörälläni, olin aika valmis ostamaan uuden. Ja koska Timon pyörä oli niin hyvän tuntuinen ajaa, oli aika helppo tehdä päätös ostaa samanlainen myös minulle. Vielä kun urheiluliikkeessä jatkui sama -20 % alennusmyynti. Toki voi miettiä, olisiko vain pitänyt korjata tuo vanha, mutta luulen että innostukseni olisi aika lailla laantunut, jos minun olisi pitänyt alkaa korjauttamaan tuota vanhaa, enhän sitä Suomessakaan ikinä saanut vietyä korjaamolle, vaikka siinä on kaikenlaista pikkuvikaa. Joten myyn/annan sen jollekin, joka jaksaa korjata sen. Sitä paitsi kunnon urheiluvälineisiin satsaaminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, se on meidän mottomme :)

Marssimme siis pyöräliikkeeseen, ja saimme taas loistavaa palvelua. Pyörä siirrettiin taas toisesta myymälästä tuohon lähimyymäläämme, ja se fiksattiin myyntikuntoon muutamassa päivässä. Halusin nimittäin siihen ylimääräiset käsijarrut tangon päälle, koska olen tottunut ajamaan pystymmässä ajoasennossa. Pyörään piti ostaa iso kasa lisävarusteita (mm. polkimet, etu- ja takavalot), mutta hinnat ei päätä huimaa: noista lisäjarruista maksoin 35 dollaria ja niiden asennuttamisesta 20 dollaria. Oikeasti, millaisen työn Suomessa saa 20 dollarilla, pyörän kumien pumppauksen??? Kaupan päälle tuohon pyörän ostokseen kun vielä sai kahdeksi vuodeksi huoltotakuun, ja ilmaisen ajoasennon sovituksen (fitting) sitten, kun on sillä jonkin aikaa on ajanut. Googlailimme, että Suomessa sama pyörä maksaa yli puolet enemmän kuin mitä me siitä maksoimme, joten kauppa oli kaikin puolin kannattava.

Seuraavana viikonloppuna pääsimmekin sitten uudestaan pyörälenkille, ja ajoimmekin samaan paikkaan kuin edellisenä viikonloppuna. Emme kuitenkaan tehneet tällä kertaa U-käännöstä Lexington Reservoirilla, vaan jatkoimme ajamista vuorille pyöräreittiä pitkin. Tai eipä sitä ajamiseksi oikein voi sanoa, koska alun nousu ei ollut kaukana pystysuorasta, ja teki tiukkaa ihan kävellenkin/pyörää taluttaen. Ylätasanteelle pysähdyimme ihailemaan maisemia (ja valokuvaamaan näitä kuvia), ja täytyy sanoa, että se oli kyllä yksi hienoimmista hetkistä täällä olon aikana, oli vain jotenkin niin siistiä! Siis tämä ulkoilun arvostus on täällä noussut johonkin arvoon arvoikkaampaan, eikä ole viikonloppua ettemme haluaisi sitä viettää lenkkeilemällä tai haikkaamalla vuorilla tai nyt kun se on mahdollista - pyöräilemällä. Ehdottomasti parhaita asioita täällä asumisessa, ja kanssaeläjistämme näkee, että jaamme mieltymyksen muiden kalifornialaisten kanssa, sen verran traileillä näkee ihmisiä.
Kun jaksoi ajaa ylös asti, niin pitihän siitä kuva ottaa!


Tässä katson haltioituneena maisemia ja samalla vähän kauhuissani sitä, että täältä pitää ajaa alaskin...


Kököt kännykkäkamerakuvat eivät oikein oikeuta maisemia..

Vuorilta laskeutuminen trailiä pitikin oli aika hurjaa hommaa. Teki mieli laittaa välillä silmätkin kiinni, sen verran pelotti. Ja niin paljon jopa, että jossain vaiheessa talutin suosiolla pyörää. Timo tietysti meni menojaan, ja ehti jo huolestua alhaalla, kun minusta ei kuulu. Onneksi puskaradio toimi, ja vastaantulijat antoi "väliaikatietoja", että Timo odottaa minua "kulman takana". Taas kerran jenkkien small talkista on hyötyä! Kun pääsimme vuorilta alas, etsimme reitin takas Creek Trailille ja ajoimme sitä pitkin takas kotiin ja itse asiassa teimme vielä ekstralenkin ajamalla Creek Trailin toiseen päähän (ajoimme siis koko Creek Trailin ja lisäksi vuoristopätkän). Kilometrejä kertyi noin 35, mutta noin hyvällä pyörällä ei ottanut edes yhtään tiukille. Sen sijaan innostus on aivan huipussaan, ja olenkin tässä jo googlaillut kivoja pyöräreittejä tulevaisuuden varalle!

Tänä viikonloppuna emme kuitenkaan ole päässeet pyöräilemään, sillä pohjois-Kaliforniaa vaivaa viime aikojen harvinainen luonnonilmiö, nimittäin sade! Meitä tämä sade ei ole haitannut yhtään, olemme olleet vain tyytyväisiä siihen, että kuivuustilanteeseen saadaan edes hieman helpotusta. Paikallinen uutisointi tämän "talvimyrskyn" osalta on ollut meidän mittapuulla hieman huvittavaa: paikalliset "myrskytuulet" kun on sellaista vajaata 10 metriä sekunnissa ja tuuli tuntuu sellaiselta tavanomaiselta suomalaiselta syksytuulelta. Kahden päivän sateiden jälkeen on myös tulvavaara, ja jotenkin omaan logiikkaani ei mahdu se, että miten kuivuuden kärsimät joet voi alkaa tulvimaan kahden päivän sateen jälkeen. Toki rutikuiva maa ei ole kovin imukykyinen, mutta silti on jotenkin kummallista tämä tulvahössötys. Täällä kun kaupunki jakaa tulva-alueilla asukkaille hiekkasäkkejä tulvasuojiksi jne. Toivotaan nyt kuitenkin, ettei mitään pahoja tulvimisia tule asuinalueille.

Täällä on myös talvi taittumassa ja kevät alkamassa. Puut kukkivat ja puissa alkaa olla uutta vaaleanvihreää lehteä. Tässäpä loppuun muutama kuva, jonka napsasin lenkkipolun varrelta.