Leivänkorvike

Heti Kaliforniaan muuton jälkeen kävi selväksi, ettei täältä löydy kunnollista leipää. Kauppojen leipäosastot ovat kyllä valtavia ja hyllyt notkuvat leipäpaketeista, mutta mitään hyvää leipää sieltä ei löydy. Itse asiassa leipäosaston haju on se pahin, sellainen imelä pistävä haju. Kaikki leivät ovat täällä makeahkoja, ja tälläiselle joululimpun vihaajalle ei luonnollisesti makeat leivät maistu. Sinänsä Kaliforniasta löytyy muutakin kuin pullamössöleipää, mutta niiden pitkät säilyvyysajat epäilyttävät. Itse asiassa ostin ensimmäisenä kuukautena väliaikaisessa asunnossa asuessamme leipäpaketin ja unohdin sen avattuna kaappiin. Kun kuukauden väliaikaiskämpässä asuminen tuli päätökseen ja putsailin hyllyjä, löytyi tämä unohtunut leipäpaketti. Leiville ei ollut ulkoisesti tapahtunut yhtään mitään! Ja leivän kyllä kuuluu homehtua muutamassa viikossa viimeistään...

No, tähän leipäongelmaan löytyi helposti apu, kun lähikauppamme kuivaleipähyllystä löytyi Wasan ruisnäkkileipää! Samoin Ikea myy ruisnäkkileipää. Oikeastaan ainut leipätuote, jota olen kaivannut on karjalanpiirakat. Kun Whole Foodsista löytyi sekä ruisjauhoja että puuroriisiksi käyvää sushi-riisiä, oli aika itse kokeilla tuon perinneherkun tekemistä.

Kyllähän noista aika lailla karjalanpiirakoiden irvikuvia tuli, mutta kylläpä olin ylpeä, että edes jonkinlaisia piirakoita syntyi. Ja vaikka ulkonäollisesti nuo eivät ihan laatustandardeja täytäkään, niin kylläpä vain olivat hyviä! Tehdessä myös huomasin, että a) karjalanpiirakat eivät ole niin vaikeita tehdä kuin kuvittelin (vaikka ovatkin suuritöisiä) ja b) seuraavan kerran pistän enemmän ruisjauhoja ja vähemmän riisitäytettä piirakoihin. Ehdottomasti teen näitä uudestaankin, varsinkin kun nyt on Suomesta hommattu pulikkakin piirakkapohjien tekoon.

Karjalanpiirakoiden lisäksi olen myös leiponut paljon sämpyöitä sekä tehnyt siemennäkkäriä. Itse asiassa tuo siemennäkkäri on niin älyttömän hyvää, että ajattelin jakaa reseptin täälläkin. Reseptiä olen muokannut tästä reseptistä.

Siemennäkkäri (uunipellillinen)

3 kananmunaa

1 dl seesaminsiemeniä

1,5 dl auringonkukansiemeniä

1 dl kurpitsansiemeniä

0,5 dl pellavansiemeniä

1dl kaurahiutaleita

2 rkl perunajauhoja

Suolaa oman mielen mukaan

Sekoita kaikki ainekset kulhossa keskenään. Levitä leivinpaperilla peitetylle uunipellille ohueksi tasapaksuksi levyksi. Paista uunissa 175 celciusasteessa 25 minuuttia. Leikkaa paloiksi heti uunista tulon jälkeen! 

Helppoa ja hyvää, ja siemenien sekoitussuhdetta voi muutella oman mielen mukaan. Tätä tehdään meillä nykyään viikottain, ja näkkäri vain paranee muutaman päivän vanhetessaan!

Totuus amerikkalaisella lautasella

Amerikkalaista ruokateollisuutta parjataan mediassa jatkuvasti. Kenellekään tuskin enää tulee yllätyksenä, että täällä myydään kasvuhormoneilla kasvatettua lihaa tai geenimuunneltuja elintarvikkeita, joiden pakkauksissa ei tarvitse kertoa geenimuuntelusta mitään. Hurjaa.

Mutta mikä on tullut minulle yllätyksenä tässä vajaan 10 kuukauden aikana, on mitä kaikkea muuta kummallista täällä ruoka sisältää. Itse asiassa täällä käytetään useita kemikaaleja, joiden käyttö USA:n ulkopuolella on kokonaan kielletty. Näistä esimerkkinä brominoitu kasviöljy (BVO), jota esimerkiksi virvoitusjuomateollisuus käyttää estämään makuaineiden erottumista. Sama BVO on myös rekisteröity palonestoaine esimerkiksi huonekaluissa. Ja tutkimusten mukaan ruoasta saatava BVO saattaa aiheuttaa keskushermostohäiriöitä ja iho-ongelmia, mistä syystä sen käyttö on kokonaan kielletty Euroopassa ja Japanissa. Toinen esimerkki näistä Euroopassa ruokateollisuudessa kielletyistä kemikaaleista on atsodikarboamidi, joita täällä käytetään jauhoparanteena. Samaa kemikaalia kuitenkin käytetään muoviteollisuudessa mm. joogamattojen raaka-aineena, ja sen on tutkittu voivan aiheuttaa mm. astmaa. Kyseisen kemikaalin käyttö Euroopassa on kielletty sekä itse elintarviketeollisuudessa että myös elintarvikepakkauksissa.

Tuntuu hullulta, että tuollaisia kemikaaleja voidaan kuitenkin täällä käyttää. Itse asiassa mielenkiintoisin esimerkki tästä löytyy väriaineina käytettyjen kemikaalien joukosta. USA:ssa on sallittu väriaineiden, kuten sininen #1 ja #2, keltainen #5 ja #6 ja punainen #40, käyttö vaikka tutkimuksessa niiden on todettu voivan aiheuttaa käyttäytymishäiriötä, syöpää ja sikiöhäiriöitä. Näistä keltainen #6 on ehkä mielenkiintoisin, sillä sitä käytetään amerikkalaisen suosikkiruoan juustomakaronin väriaineena. Juustomakaronia kohdemarkkinoidaan lapsille, mutta sen sisältämä väriaine saattaa kuitenkin aiheuttaa käytöshäiriöitä juurikin lapsille, ristiriitaista. Kyseisen väriaineen käyttö ei ole Euroopassa kielletty, mutta mikäli sitä käyttää, pitää pakkaukseen laittaa varoituslauseke sen mahdollisista terveyshaitoista. Tietenkään mikään elintarvikeyhtiö ei näitä varoitustekstejä halua laittaa, joten kyseinen juustomakaronia valmistava yritys valmistaakin Euroopan markkinoille juustomakaronivalmistetta, jossa kyseinen keinoväriaine on korvattu luonnollisella. Muuten ainesosaluettelo on lähes tismalleen sama, kuten myös useilla sokkotesteillä testattu maku.

Miksi sitten elintarviketeollisuus näitä kyseenalaisia, mahdollisia terveysriskejä aiheuttavia kemikaaleja käyttää? Elintarviketeollisuuden yleinen kanta taitaa olla, että he käyttävät niitä, koska valvova viranomainen sallii niiden käytön. Valvova viranomainen FDA (Food and Drug Administration) on tunnetusti korruptoitunut ja sen päättävässä elimessä istuu mm. isojen elintarviketeollisuusyritysten johtajia. Kyseenalaista on myös se, että osa näistä käytetyistä ruokateollisuuden kemikaaleista on sallittu käyttöön yli 30 vuotta sitten, eikä päätöstä olla uudelleentarkasteltu sen jälkeen. Jos miettii vaikka sitä, mitä esimerkiksi tupakan terveyshaitoista ajateltiin esimerkiksi 70-luvulla ja nyt, olisi varmasti myös näiden kemikaalien käyttö syytä ottaa uudelleenriskinarviointiin.

No, kun FDA "nukkuu", on kansalaiset heränneet kapinoimaan. Täällä Kaliforniassa ollaan terveystietoisia, ja nämä kyseiset kemikaalit ovat paljon tapetilla esimerkiksi terveyteen keskittyvissä blogeissa. Tuloksiakin on saatu aikaan. Erittäin suosittu blogisti Foodbabe nosti Subway'tä vastaan kampanjan, jossa vaadittiin atsodikarboamidin poistoa heidän subeistaan, ihan jo senkin takia, että Subway mainostaa itseään terveellisenä pikaruokavaihtoehtona. Kampanja oli melkoisen raflaava, siinä mm. kysyttiin kuluttajilta, haluavatko he jatkossa syödä joogamattoa vai luonnollisista aineista tehtyjä leipiä. Samoin kyseinen bloggari haastoi juustomakaronia valmistavaa yrityksen poistamaan kyseisen väriaineen tuotteistaan vetoamalla siihen, ettei eurooppalaisessa tuotteessa sitä ole. Molemmissa tapauksissa kyseiset yritykset ovat nyt poistaneet kemikaalit tuotteistaan ja korvanneet ne luonnollisemmilla yhdisteillä. Ja tietenkin kyseiset yritykset ovat ottaneet tästäkin markkinointihyödyn, ja he mainostavat nyt teemalla "Kun FDA nukkuu yhä, me olemme heränneet toimimaan kansalaisten terveyden puolesta". No, oli kenen tahansa ansioita, on hyvä että elintarviketeollisuus on hiljalleen muuttumassa. Ja kansalaiset vaativat ruokateollisuudelta uudenlaista läpinäkyvyyttä, he haluavat tietää, mitä heidän ruokansa sisältää.

Kuva täältä

Tietenkin tässä on muistettava se, että kyseisten kemikaalien käytölle elintarviketeollisuudessa on asetettu tarkat annosrajat, ja käytännössä esimerkiksi virvoitusjuomaa olisi juotava aivan valtavat määrät, jotta voisi altistua BVO:n haittavaikutuksille. Siksi kyseisiä tuotteita voi satunnaisesti syödä aivan turvallisesti, tervettä maalaisjärkeä käyttäen. Ongelma asiasta tulee vasta sitten, kun kaikki ruoka on näillä kemikaaleilla kyllästettyä. Valitettavasti juurikin näin on pikaruoassa, joka on myös sitä kaikista halvinta ruokaa. Tulos: Amerikkalainen kansa ei ikinä ole ollut näin sairasta, eikä ikinä ole kärsineet niin paljon sairauksista, joita aiheuttaa ruokavalio.

Mikä tässä on kaikista kierointa, on se, että sama viranomainen joka hallinnoi ruokateollisuutta, hallinnoi myös lääketeollisuutta. Eli näin karkeasti kärjistäen, FDA syöttää ensin kansalaiset sairaiksi, ja sitten syöttää heille kalliita lääkkeitä näihin sairauksiin... Huhhuh.

Amerikan erikoisuuksia

Uutislähetykset. Uutislähetykset ovat täällä tunnin mittaisia paikallisuutislähetyksiä. Niitä tulee useimmilta ns. pääkanavilta (NBC jne.) useita kertoja illassa. Tämän tunnin aikana kerrataan mm. sää useamman kerran. Uutisankkurit ja uutistoimittajat ovat brändänneet itsensä ja uutispätkät päättyvätkin aina lauseeseen "Minä olen XX kanavalta YY". Kaikista suurin ihmetys tässä on kuitenkin se, että uutistoimittajien on AINA mentävä tekemään se raportti uutispaikalta. Toisinaan se on ihan järkevää, mutta sitten kun kyseessä on joku pimeä metsä, jossa ei ole mitään nähtävää, on se ehkä vähän huvittavaa. Toinen huvittava asia on se, että naapureita tai silminnäkijöitä on AINA haastateltava uutisen tiimoilta. Useimmiten kun näillä ei ole mitään lisäinformaatiota asiasta, niin haastattelu on ihan yhtä tyhjän kanssa. Uutiset ovat täällä suhteellisen viihdyttäviä, mutta toisaalta todella raakoja. Itse asiassa ei edes tietäisi asuvansa niin vaarallisella seudulla, ellei katsoisi uutisia, sillä uutisissa käydään läpi kaikki päivän merkittävät rikokset. Tästä syystä meiltä jää kympin uutiset aina katsomatta, koska uni ei ihan heti niiden jälkeen tulisi. Täällä rikoksentekijöitä ei suojella, joten ruutuun ilmestyy heti nimi ja kasvokuva, useimmiten vielä sellainen kammottava pidätyskuva. Ja nämä tapahtuneet rikokset ovat valitettavan usein niitä hullu hullu maailma -tyyppisiä, joille joskus ennen Suomessa asuessa pudisteli päätään ja mietti, ettei voi olla totta. Uutiset ovat tosiaan paikallisiin asioihin keskittyviä ja muun USA:n ja muun maailman uutisia käsitellään hyvin lyhyesti, jos ollenkaan. Toki maailman uutisia näyttää esimerkiksi CNN-kanava, mutta meidän peruskanavapakettiin (n. 40 kanavaa) sellainen ei kuulu. Esimerkiksi Ukrainan kriisiä seurattiin keväällä uutislähetyksissä erittäin vähän. Pääuutiseksi voi päätyä mikä vaan, ja useimmiten se onkin ollut jokin meidän mielestämme hieman erikoinen asia, kuten se, että sadetta on luvassa (no, täällä on toki niin kuivaa, että onhan se merkittävä uutinen) tai kun paikallinen joukkue on voittanut jonkun pelin. Noin ylipäänsä tunnin uutislähetys on aivan liian pitkä (toki se katkaistaan mainoksilla noin joka 10 minuutti), joten uutisia kannattaa suosiolla seurata vain netistä.

Meidän kylältä kerrotaan harvemmin ikäviä uutisia, mutta onneksi jossain asiassa ollaan uutisiin päästy

Vuokrakämpät. Vuokrauksesta olenkin jo kertonut, mutta itse vuokrakämpistä en juurikaan. Nimittäin täällä asunnoissa ei tyypillisesti ole eteistä ollenkaan. Ulko-ovesta tullaan sisään suoraan olohuoneeseen, ja monesti siinä kynnyksen edessä on vain pieni lattialaatta, ja muu asunto on kylppäriä myöten kokonaan kokolattiamaton peitossa (!!!). Kylmemmillä ilmoilla olen monesti miettinyt mihin ihmiset heittävät ulkotakkinsa ja kenkänsä sisään tullessaan. No, ainakin tuo kenkäongelma ratkeaa sillä, että täällä harrastetaan sisällä kengissä kävelyä. Täytyy sanoa, että mun sydän on muutaman kerran itkenyt verta, kun asennus- tai huoltomies on tepastellut meille sisään kengät jalassa meidän kokolattiamatolla edes viitsimättä pyyhkäistä niitä kynnysmattoon ennen sisääntuloa. Käsittämätön tapa! Muita erikoisuuksia kämpissä on mm. se, ettei makuu- ja olohuoneissa ole ollenkaan paikkaa kattolampuille vaan täällä harrastetaan jalkalamppuja. Meillä onkin joku kymmenen jalkalamppua hommattuna, mutta silti huoneissa melko hämärää, ja se on ärsyttävää. Vuokrakämppiin (ainakaan meillä) ei kuulu verhotankoja, vaan ne pitää vuokralaisen asennuttaa itse. Ongelmana kuitenkin on se, että verhotankojen sijaan monesti on kuitenkin ikkunoihin asennettu jonkinlainen pimennysverhoratkaisu, joka käytännössä estää sen, ettei verhotankoja pysty asentamaan (ellei luovu pimennysverhoista, mitä en suosittele näillä lämpöasteilla). Moni tuttu täällä vuokraa omakotitaloa, ja niissä vuokraan kuuluu pihan hoito ja uima-altaan putsaus viikoittain. Hieno juttu, että tuollaisia töitä ulkoistetaan, mutta en tiedä miten itse suhtautuisin jos meidän pihallamme yhtäkkiä olisikin joku vieras ruohonleikkurin kanssa, nämä työt kun voi tulla suorittamaan kuka vaan ja mihin kellonaikaan tahansa. Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan:

Yömelu. Amerikkalaiset ovat selkeästi immuuneja yömelulle, siihen tulokseen olemme tulleet viime kuukausina. Nimittäin tuossa muutama kuukausi sitten aloimme öisin heräilemään lehtipuhallinta muistuttavaan ääneen joka yö. Meidän makuuhuoneen ikkunasta ei näkynyt melun lähdettä, mutta koska äänieristys on mitä on, tuo ääni kuului yllättävän läheltä. Nyt muutaman kuukauden jälkeen olemme saaneet selville että melunlähde on kuin onkin lehtipuhallin, ja se tulee tuota viereistä lähijuna-aseman putsaavan henkilön lehtipuhaltimesta. Tässä voisi kyseenalaistaa, miksi ihmeessä jotain lehtiä pitää joka päivä päivä pitää ylipäätään puhaltaa, mutta enemmän ihmetyttää, miksi se pitää tehdä yöllä tai aamulla tosi aikaisin??? Grande finale tähän yömeluun koettiin tossa noin kuukausi sitten, kun yksi yö heräsimme klo 2:40 aivan järkyttävään meluun, ja kun katsoimme ulos näimme kaksi lähijunaliikennefirman työntekijää raivaussahojen kanssa. He olivat trimaamassa junaradan viereisiä puita, keskellä yötä! Ja tästä ei tietenkään tullut mitään etukäteisvaroitusta... Naapureiden puheiden sekä tän meidän asuntokompleksin Yelp-arvosteluiden perusteella kukaan ei kuitenkaan valita tästä melusta, vaan täällä valitetaan mm. parkkipaikkojen vähyydestä (hah, niitä ei olekaan kuin noin kolmesataa..) tai korkeista vuokrista. Jotenkin huvittavaa, että meidän makuuhuoneen ikkunan alta menee junarata, mutta siitä on kaikista vähiten häiriötä. Sen sijaan em. yömelun lähteet häiritsevät sekä tasainen moottoritien humina, joka kuuluu koko ajan taustalla. Noista lehtipuhaltimista on vielä kerrottava hauska juttu. Täällä RAKASTETAAN lehtipuhaltimia.

Niin paljon, että niitä käytetään huvittavissakin yhteyksissä. Nimittäin joku aika sitten pyörälenkillä ajelimme hiekkatietä ja näimme tyypin lehtipuhaltimen kanssa putsaamassa aiemmin loppuneen juoksutapahtuman jälkiä, tarkemmin ottaen puhaltamassa pois hiekkaan jonkinlaisella maalilla piirrettyä maaliviivaa. No eihän siitä tullut lehtipuhaltimella mitään muuta kuin se kuin se että hiekka pöllysi, mutta viiva ei lähtenyt mihinkään. Teki mieli neuvoa hakemaan joku harava tai lapio millä olisi lähtenyt ehkä hieman helpommin.. hullun hommaa.

Mustikat. Se on sääli, ettei suomalaisissa metsissä kasvavan metsämustikan englanninkielinen käännös bilberry ole yleistynyt käyttöön, vaan sekä metsämustikasta että pensasmustikasta käytetään sanaa blueberry. Olisimme nimittäin säästyneet monelta harmilta, kun olemme olleet ostavinamme täältä villimustikoita ja saaneetkin pensasmustikoita. Paketti kun saattaa olla aika harhaanjohtava.  Ei siinä mitään, tätä nykyä pakastepensasmustikatkin menevät aamupuuron seassa, mutta eihän niistä samaa fiilistä ole kuin metsämustikoissa. Metsämustikoitakin täältä onneksi saa pahimpaan hätään, mutta hinta on noin kolminkertainen pensasmustikoihin nähden, se on niin väärin!

Meidän pakastimen mustikkavalikoimaa. Paketin kuvista on ihan mahdoton sanoa, onko pensas- vai metsämustikkaa...

Alamere Falls

Lauantaina teimme ehkä siisteimmän haikin ikinä! Menimme nimittäin katsomaan Tyyneen valtamereen laskevia Alameren vesiputouksia. Nämä sijaitsevat San Franciscon pohjoispuolella, meiltä reilun kahden tunnin ajomatkan päässä. Ajoimme sinne Golden Gate Bridgen ja sen pohjoispuolella 1-tietä pitkin, joten jo matkalla sinne oli paljon nähtävää.

Alameren putouksille menee haikkireitti, joka alkaa syrjäseudulta Bolinasin kaupungista, tarkemmin ottaen Palomarin Trailhead:sta. Itse asiassa reitti alkaa erään umpikujan päästä, ja sinne ajaessa iski hieman epätoivo löydetäänkö koko paikkaa, kun ajelimme koko ajan vain syrjemmälle yhä pienempää hiekkatietä. Matkalla näimme peuroja ja ketun, ja jonkun sarvipään, joka näytti ihan porolta... Tämä poron näköinen sarvipää jolkotteli itse asiassa meitä vastaan autotiellä, ja tajusi väistää vasta tosi lähellä autoamme. Lopulta vastaan alkoi tulla tienvarteen parkeerattuja autoja, ja lopulta pieni parkkipaikka, jonne oli sullottu varmasti yli 100 autoa, vaikka kapasiteetti oli varmasti vain puolelle näistä. Mutta saimme auton parkkiin ja otimme suunnan kohti Alameren putouksia Coastal Trailiä pitkin.

Kun olimme kävelleet ehkä puolisen kilometriä, selvisi miksi haikki reitti on todennäköisesti niin suosittu, nimittäin näiden upeiden maisemien takia!

Reitti meni ylhäällä rantakalliolla rantaviivaa myöten

Tuo reitti menikin jonkun matkaa noissa rantamaisemissa kunnes jatkui metsään. Reilun kuuden kilometrin jälkeen tulimme tienhaaraan, jossa oli tälläinen kyltti:

Olimme jo etukäteen lukeneet Yelpistä, että tuo viimeinen osuus putouksille on polkua, jota ei ylläpidetä, ja jossa joutuu lopussa harrastamaan hieman kiipeilyä, mutta hieman huvitti tuo teksti "vaaralliset olosuhteet", nimittäin polku oli tälläistä:

Suurin vaara tuolla polulla tosin taisi olla runsaana kasvava myrkkymuratti. Katsoimme vasta jälkeenpäin googlesta miltä myrkkymuratti näyttää, ja itse asiassa luulimme ihan eri kasvia myrkkymuratiksi! Mutta suositusten mukaan olimme pistäneet päälle pitkähihaiset paidat ja housut, joten säästyimme myrkkymuratin ihokontaktilta. Tuo Alamere Trail meni hieman pöheikössä, mutta kaikki etukäteisvaroitukset vaarallisuudesta olivat vähän liiottelevia.

Reitti kulki tälläisen pöheikön läpi, horisontissa rantakallio ja siellä seisovat ihmiset

Reitti johti rantaan, josta laskeuduimme ensimmäiselle "vesiputoustasanteelle". Tuossa laskeutumisessa joutui hieman käyttämään käsiä jalkojen apuna, ja vaatteetkin hieman likaantuivat. Tasanteelta oli upeat näkymät alapuoliselle rannalle sekä tietenkin pienemmille vesiputouksille.

PIenemmät putoukset välitasanteella

Ranta välitasanteeta katsottuna

Tasanteelta pääsi laskeutumaan rannalle kalliota pitkin noin 10-15 metriä. Polku ei ollut mikään virallinen polku, mutta käytännössä sitä oli käytetty niin paljon, että siihen oli aika hyvin muotoutuneet sopivat käden ja jalan sijat laskeutumista ja ylöskiipeämistä varten. Ehkä pelottavinta tuossa oli se, että tuo kallio oli vähän tollaisessa "purkautumistilassa", siitä irtosi jatkuvasti tollaisia "liuskoja".

Laskeutumispaikka ylhäältä katsottuna

Ja sama alhaalta päin katsottuna

Kalliosta lähti kiveä irti tuolla lailla liuskoittain

Alhaalla rannalla maisemat olivat upeat ihan joka suuntaan:

Putoukset

Takaisin menimme samaa reittiä. Tässä vaiheessa kello läheni jo iltakuutta, ja porukka alkoi leiriytymään. Ekaa kertaa näimme, kun porukka leiriytyy yöksi noille haikkireiteille. Ehkä se johtui siitä, että tämä oli eka paikka, jossa ei varoitettu käärmeistä... Mutta pitää itsekin kokeilla tuota leiriytymistä joskus. Coolein leiriytymispaikka oli ehdottomasti kyllä tällä tyypillä.

Puiden välissä näkyy jotain sinistä

Joka osoittautui riippumatossa makaavaksi ihmiseksi, siisti leiripaikkka!

Tuonne reitin varrelle alkoi kertymään kuuluisaa San Franciscon sumua. Loppumatka menikin aika sumuisissa tunnelmissa, myös Golden Gate Bridgen ylitys.

Suosittelemme lämpimästi kaikille tuota haikkia, myös sitä viiimeistä osuutta, sillä se ei ole todistetusti kovinkaan vaarallinen, jos ottaa huomioon vaatetuksen ja laittaa jalkaansa hyvät ei-tasapohjaiset lenkkarit (helpottaa kummasti kiipeilyä). Meillä kesti tuon reilun 15 km:n lenkissä noin neljä tuntia sellasella suht reippaalla kävelyvauhdilla.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

Synttäreitä viettämässä Carmelissa

Viime perjantaina suuntasimme viettämään jo hieman etukäteen minun sunnuntaisia synttäreitä. Täydellinen paikka synttäreiden vietolle oli Carmelin pikkukaupunki Montereyn eteläpuolella Tyynen valtameren rannalla.

Oli miten kylmä tahansa, kalifornialaisella rannalla näkee surffareita...

Carmel on idyllinen pikkukaupunki meren rannalla. Sinänsä se ei eroa muista vastaavista pikkukaupungeista paitsi siinä, että se on kesäisin täynnä turisteja, ja turismin ympärille on kaupunkiin rakennettu kaikenlaista kuppilaa ja kauppaa. Kaupungilla on myös muutamia mielenkiintoisia sääntöjä: mm. korkokengissäliikkumiskielto sekä neonvärien käyttökielto. Kaupunki on myös kieltänyt isojen hotelliketjujen näkyvyyden katukuvassa, joten suurin osa majoituksesta järjestyykin pienissä idyllisissä (lue: superkalliissa) majataloissa. Liikennevaloja kaupungissa ei juuri näkynyt, mikä tietysti tarkoitti sitä, että siellä oli useita neljän tai viiden suunnan stop-risteyksiä. Kun näihin risteyksiin tulee kaikki autot samaan aikaa ja välissä suikkailevat jalankulkijat, on liikennekaaos taattu!

Meidän agendalla ei ollut oikeastaan muuta kuin käppäillä kaupungissa, syödä hyvin ja katsoa auringonlaskua meren äärellä. Koska Carmelissa on hinnoissa hieman turismilisää, tyydyimme vain ikkunashoppailemaan, mm. "halpoja" asuntoja.

Tästä halpa kolmen makuuhuoneen asunto vajaalla 860 tuhannella dollarilla!

Vodkapastakastiketta..?

Bongasimme myös muutamia sadunomaisia taloja...

Meidän majatalon ruotsalainen (!) vastaanottovirkailija suositteli meille ruokapaikaksi ravintolaa nimeltään Flying Fish Grill. Paikka on japanilaisten omistama, ja japanilaisuus näkyy ravintolan sisustuksessa, ruoan esillepanossa ja makumaailmassa, vaikka ruoat sinänsä ovat melko amerikkalisia. Täytyy sanoa, että aivan nappiin meni valinta! Hauskoja hetkiä koettiin, kun tilasimme alkuruoaksi annoksen nimeltä "artisokka" lukematta kovinkaan tarkasti kuvausta. Meidän ilmeet oli varmaan näkemisen arvoisia, kun pöytään tuotiin kokonainen latva-artisokka ja pari dippikulhoa. Meillä ei ollut hajuakaan, kuinka se oli tarkoitus syödä! Onneksi tarjoilijalla oli tilannetajua, ja hän opasti (artisokka oli keitetty, joten lehdet irtosivat tyvestään vetämällä, ja tyven pää oli se syötävä osa).

Suosittelemme lämpimästi tätä ravintolaa!

Meidän majatalo Pink Pickle Inn sijaitsi Carmel Highlandseillä suoraan 1-tien yläpuolella. Nimenomaan yläpuolella, sillä se sijaitsi vuorenrinteellä, ja maisemat merelle oli tietysti sen mukaiset. Parasta koko reissussa oli ehdottomasti istua parvekkeella ihmettelemässä pimenevää iltaa. Toinen ihan huippujuttu oli huoneistossa ollut takka, jota oli tietty pakko testata.

Näkymä meidän parvekkeelta, osa 1

Näkymä meidän parvekkeelta, osa 2

Kuvassa amerikkalainen polttopuuratkaisu. Tollanen kilon mötikkä jotain biomateriaalia heitettiin papereineen päivineen takkaan, ja se paloi 3 tuntia. Siinä oli myös ominaisuutena tulenritinä-ääni! Voi näitä amerikkalaisia...

Täkäläinen polttopuupussi. Sytytysohjeetkin oli sitä luokkaa, ettei hommassa voinut mokata!

Jo tuolloin illalla oli kyllä niin Suomi-fiilis, kun värjötteli partsilla vilttien kanssa. Paitsi että täällä ei ole mitään hyttysiä, onneksi. Vielä enemmän Suomi-fiilistä saatiin seuraavana aamuna, kun käytiin syömässä aamupalat ulkoterassilla (!) kylmänkosteassa noin 15 asteen lämpötilassa. Meidän oli tarkoitus viettää päivä Point Lobosin luonnonpuistossa, mutta koska ilma oli niin harmaa ja pikkasen sadettakin tihkutti, päätimme jättää luonnonpuiston toiseen kertaan ja ottaa suunnan kotiin. Parastahan tässä oli, että olimme vain noin puolentoista tunnin päässä kotoa, joten paikkaan on helppo tulla uudestaan.

Koska kotiin päästiin niin nopeasti ja sää kotona oli mitä mainion, ajelimme Skyline bulevardille tekemään lyhyehkön haikin Skyline Ridgen luonnonpuistoon. Kun näki nämä maisemat, ei paljon harmittanut, että aamun luonnonpuisto meni sivu suun.

Tuolla niityllä oli tuollainen eritysvaroitus kalkkarokäärmeistä. No, mitään käärmeitä ei onneksi ei nähty, mutta senkin edestä harmittomia pikkuliskoja vilisti jalkojen juuressa... olipa kylmät hermot tarpeen!

P.S. Tosiaan, tuli nyt 30 vuotta täyteen. Mutta mitään ikäkriisiä ei ole tiedossa, nimittäin vasta viikko sitten kysyttiin ravintolan terassilla paperit, jes!