Kurpitsalyhty ja leipomuksia

Tänä vuonna sain vihdoin aikaiseksi kaivertaa meille kurpitsasta Halloween-lyhdyn. Lyhdyn tekeminen oli itse asiassa superhelppoa, paljon helpompaa kuin ajattelin.

Täällä myydään "kurpitsankaiverrustyökaluja", mutta eilen kaupassa käydessäni en enää löytänyt sellaisia (kuten en paljon muutakaan Halloween-krääsää, suurin osa oli jo myyty). Mutta pärjäsin kyllä ihan kotikonsteinkin teräväkärkisellä veitsellä sekä lusikalla. Tuohon kaivertamiseen joku jäätelökauhan tyyppinen olisi ollut aika kätevä väline, suosittelen käyttämään sitä. Ja homma on ihan supersotkuista, joten suosittelen tiskipöytää paikaksi (itsehän tietysti kaiversin keittiön pöydällä, jonka alla on valkoinen matto, ei hyvä).

Kurpitsan kaiverrus alkoi sen pesemisellä, koska se oli aika multainen. Tuo minun kurpitsani oli noin kolmekiloinen, joka oli kyllä juuri sopiva, koska se ei ollut yhtään liian painava.

Aloitin leikkaamalla "hatun" irti. Tein siis kurpitsan päälle neliönmuotoisen aukon. Kaikki nuo aukot kannattaa tehdä niin, että ensin tökkii terävällä veitsellä pistäen leikkuuviivat, ja sitten vasta leikkaa aukon auki. Muistan lukeneeni, että kannattaa leikata 45 asteen kulmassa, mutta itse muistin sen vasta leikkauksen jälkeen, enkä huomaa mitään ongelmaa tuossa suoraankaan leikatussa.

Kurpitsan sisälmykset: rihmasto ja siemenet

Kun hattu on poissa, paljastuu alta rihmastoa ja siemeniä. Tämä on monen mielestä ällöttävin vaihe, kun pitää kaivaa rihmastoa pois. Minusta rihmasto lähti irti helposti ihan käsin, käyttäen apuna lusikkaa. Kun kurpitsa on putsattu rihmastosta, ja pohja kaiverrettu tasaiseksi kynttilää varten, on kurpitsa valmis naaman leikkaamiseen. Mutta, jos haluaa käyttää itse kurpitsaa esim. leipomiseen, voi kurpitsan sisäseinämistä kaivertaa kurpitsaa niin paljon kuin jaksaa. Homma nimittäin käy nopeasti ranteeseen, joten sitä ei kauaa jaksa. Suosittelen melkeimpä ostamaan esimerkiksi pienemmän myskikurpitsan leivontaa tai ruoanlaittoa varten, koska kurpitsan kaivertamiseen on helpompiakin tapoja, kun hankalassa asennossa yrittää kaivertaa kovaa seinämää! Itse kaiversin kurpitsaa leivontaa varten noin 8-9 dl, ja se oli aika hankalaa ainakin noilla välineillä, mitä itselläni oli.

Naaman hahmottelin kynällä kurpitsan päälle ennen leikkaamista. Kannattaa käyttää vesiliukoista tussia, jos haluaa ettei viivoja jää näkyviin (niin kuin minulla). Naaman malleja voi ottaa netistä, itse hain vain googlen kuvahaulla, ja sitten hahmottelin kuvion suurinpirtein. Ja sitten vain leikkaamaan, tässä kannattaa ensin tökkiä teräväkärkisellä veitsellä viivojen mukaan, ja sitten vasta leikata puukolla. Kurpitsan kuori antaa itse asiassa aika hyvin periksi, joten edes kaarevien viivojen leikkaaminen ei ole vaikeaa. Itse pelasin varman päälle, ja tein aika yksinkertaisen naamakuvion, ensi kerralla teen kyllä monimutkaisemman, koska tuo oli sen verran helppoa hommaa.

Kuten näkyy, touhu oli sotkuista

Lopuksi käsittelin kurpitsan sisäpinnat tilkalla etikkaa. Tämä kait säilöö kurpitsaa paremmin, tosin sillä nyt ei tässä tapauksessa varmasti ollut kauheasti merkitystä, kun Halloween on jo huomenna.

Lopputulos: lyhty, kaiverrettua kurpitsaa (punainen astia), ruokalautasellinen siemeniä ja loput jätettä (kirkas astia)

Valmis kurpitsalyhty

Ja sitten vain lyhty pihalle ja kynttilä palamaan sen sisälle.

Kuten jo mainitsin, halusin käyttää kurpitsani sisälmykset hyödyksi. Kurpitsan siemenet paahdoin uunissa. Ensin erottelin siemenet rihmastosta ja huuhtelin ne huolella. Sitten laitoin siemenet yön yli kuivumaan leivinpaperin päälle. Aamulla sekoitin kulhossa siemenet, mausteet ja öljyn, ja paahdoin niitä uunissa pellillä 175 asteessa 15-20 minuuttia. Itse asiassa noista tulee kait jopa parempia jos paahtaa matalammassa lämpötilassa pidemmän aikaa, mutta meidän uunissa tuo 175 astetta on pienin valittavissa oleva lämpötila. Mausteet siemeniin voi valita oman mielen mukaan, itse käytin suolaa, chilijauhetta, juustokuminaa, paprikamaustetta sekä mustapippuria (kutakin puoli teelusikallista) sekoitettuna yhteen ruokalusikalliseen oliiviöljyä, ja hyvää tuli!

Nämä jätin kuivumaan yön yli

Seuraavana aamuna paahdoin siemenet uunissa mausteiden kanssa

Niitä tuli pieni purkillinen (joista puolet on jo syöty nyt iltaan mennessä!)

Kurpitsan seinämistä kaivertamasta "hedelmälihasta" (taitaa kurpitsa olla kuitenkin vihannes?) keitin sosetta. Sekoitin ne noin kahteen desiin vettä ja keitin kypsäksi. Lopuksi soseutin sauvasekoittimella. Käytin soseen seuraavana päivänä, mutta se kait säilyy pari päivää jääkaapissa ilmatiiviissä rasiassa.

Valmista kurpitsasosetta

Tein kurpitsasoseesta porkkanakakun tyyppistä kakkua. Ohje on alunperin YummyBakerin (täältä), sillä erotuksella, että en tehnyt siitä tuollaista täytekakkua, joten kuorrutetta tein vain puolet vähemmän. Lisäksi laitoin päälle hasselpähkinärouhetta. Tuohon olisi voinut tehdä jotain hauskoja Halloween-koristeita, mutta laiskuus iski. Tässä kuitenkin kakun ohje:

Kurpitsakakku

 5 dl kurpitsasosetta
70 g pekaanipähkinöitä rouhittuna
4,8 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
0,5 tl suolaa
2 tl kanelia
4 kananmunaa
3,6 dl sokeria (käytin tässä kaapissa pyörivää ruskeaa sokeria, ja sopi tosi hyvin, antoi hieman karamellisen maun kakulle)
240 ml rypsiöljyä (täällä ei ole rypsiöljyä, joten käytin auringonkukansiemenöljyä)
2 tl vanilja-aromia

Kuorrute: 

50 g voita

125 g tomusokeria

200g Philadelphia-tuorejuustoa

puolikkaan appelsiinin kuori raastettuna

Koristeluun hasselpähkinärouhetta

Soseen valmistus (mikäli ei jo valmiina): Valmista sose pilkkomalla kurpitsa kuorineen isoiksi lohkoiksi ja poistamalla siemenet keskiosasta. Aseta lohkot uunipellille leivinpaperin päälle ja paista 175 °C:ssa noin 45 minuuttia kunnes kurpitsa on pehmeää. Jäähdytä palat, irrota kuoret ja soseuta monitoimikoneessa.

Sekoita jauhot, sooda, suola ja kaneli keskenään. Valmista taikina vatkaamalla munat ja sokeri omassa kulhossa kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää vaahtoon vaniljauute sekä huoneenlämpöinen öljy ohuena nauhana samalla vatkaten. Sihtaa munavaahdon joukkoon jauhoseos pienissä erissä. Sekoita vain sen verran, että jauhot sekoittuvat taikinaan. Sekoita lopuksi kurpitsasose ja hienonnetut pekaanipähkinät lastan avulla taikaan. Kaada taikina pyöreään irtopohjavuokaan ja paista 175 °C:ssa noin 35-45 minuuttia tai kunnes kakku on kypsä. Anna jäähtyä vuoassa.

Valmista kuorrute vatkaamalla huoneenlämpöinen voi ja tuorejuusto keskenään. Sihtaa joukkoon tomusokeri ja jatka vatkaamista.  Lisää lopuksi appelsiinin kuori ja tarkista maku. Kuorruta kakku hyvin jäähtyneenä. Koristele kakku hasselpähkinärouheella. Kakku mehevöityy, kun sen antaa olla yön yli, joten se kannattaa tehdä jo edellisenä päivänä!

Onneksi sain kaverin käymään, niin päästiin maistamaan kakkua. Sisus oli kivan mehevää!

Leipomisen jälkeen minulla on vielä 4-5 desiä kurpitsasosetta käytettävänä. Halusin ehdottomasti kokeilla Hesarissa ollutta kurpitsakeiton ohjetta (täältä), mutta koska sosetta on liian vähän, jouduin soveltamaan reseptiä aika paljon (ellen osta kaupasta uutta kurpitsaa huomenna). Ajattelin lisätä reseptiin kolme pienehköä porkkanaa, koska ne sopivat tuohon keittoon hyvin. Tässä ohje minun keittoon:

Kurpitsa-porkkanakeitto

n. 5 dl kurpitsasosetta

3 pientä porkkanaa pestynä, kuorittuna ja paloiteltuna
1 pieni punainen chili
peukalonpään kokoinen pala inkivääriä

öljyä
2 valkosipulinkynttä

puolikas sipuli
noin 4 dl kasvislientä

1,5 dl kuohukermaa
ripaus muskottipähkinää
suolaa

Pese ja kuori porkkanat pieniksi viipaleiksi. Poista siemenet chilistä ja paloittele se. Kuori ja paloittele inkivääri. Kuori ja hienonna valkosipuli ja sipuli. Pyöritä ainekset tilkassa öljyä ja lisää kasvisliemi. Keitä kunnes porkkanat kypsyvät. Kaada ylimääräinen liemi pois keittämisen jälkeen (ei kuitenkaan kaikkea, jätä noin desi lientä kattilaan!). Lisää kurpitsasose, ja kerma, ja anna niiden lämmetä. Lopuksi soseuta tasaiseksi soseeksi ja mausta muskottipähkinällä ja suolalla.

EDIT. Oli pakko laittaa tänne vielä kuva tuosta keitosta, jota sitten seuraavana päivänä eli tänään tein. Keitosta tuli tosi hyvää! Keiton päälle ripottelin tietenkin niitä paahdettuja kurpitsansiemeniä!

#Fiilis

... kun noin puolen vuoden tauon jälkeen sai ruisleipää lempipäällisillä.

Nyt on taas hetkeksi leipää pakkasessa, vaikka se ei olekaan yhtään niin hyvää sulatettuna kuin tuoreena. Samoin karkki- ja suklaavarastot täytetty hetkeksi.

Timo tuli siis kotiin Suomen työreissulta jo sunnuntaina, mutta matkatavarat jäivät Lontooseen, ja tulivat vasta tänään tiistaina. Itse asiassa matkalaukku olisi ollut jo maanantaina iltapäivällä täällä, mutta kuriiripalvelu olisi toimittanut sen maanantai-iltana klo 22-24 välillä! Melko myöhäinen toimitusaika, joten suosiolla siirsimme tiistai-aamuun...

Nyt fiilistelen noita ruisleipiä, koska kyllä tässä leipäasiassa Suomi vie Kaliforniasta voiton 6 - 0.

Fed Up!

Jos jotakin tässä maassa rakastan, on sananvapautta. Koska siitä syntyy keskustelua, ja koska tähän isoon maahan mahtuu yhtä paljon mielipiteitä kuin porukkaakin, löydät todennäköisesti kirjan tai dokumentin aiheesta, tai vähintään asialle omistautuneen blogin.

Katsoimme vähän aikaa sitten toukokuussa julkaistun dokumentin nimeltä Fed Up. Dokumentissa kritisoidaan sekä USA:n viranomaisia että elintarviketuottajia siitä, että kaupassa myytävät elintarvikkeet ovat sokerilla kyllästettyjä, samaan aikaan kun kansakunnan lapset ovat entistä lihavempia ja sairaampia. Dokumentin viesti on, että 80 prosentissa kaupassa myytävästä 60 000 myyntiartikkelista sisältää lisättyä sokeria, herätkää vanhemmat! Ja hurja lukuhan tuo on, samoin se, että vielä 1980-luvulla kakkostyypin diabetes oli lapsilla tuntematon käsite, tänä päivänä tapauksia on jo 50 000.

Koska kyse on amerikkalaisesta dokumentista, seurataan siinä myös neljää tavallisen ihmisen nyyhkytarinaa. Tarinoissa on neljä perhettä, joissa ylilihava lapsi. Vanhemmat tiedostavat lapsensa lihavuuden, ja koittavat tehdä parhaansa. Silti keinot ovat vähän kyseenalaisia. Eräskin vanhemmista syöttää lapselleen muroja, omien sanojensa mukaan koska ne "sisältävät täysjyvää ja kuitua", tekevät siis hyvää lapselle. Mutta samalla vanhempi on aivan tietämätön siitä, miten paljon lisättyä sokeria muroissa on, ja sitähän muroissa riittää. Yksi lapsista on menossa 13-vuotiaana lihavuusleikkaukseen, koska hänen lääkärinsä suosittelee sitä hoitokeinoksi. Kaikkein raflaavin kohta dokumentissa on se, kun mennään pääkallopaikalle, eli koulujen ruokalaan. Ja mitäs siellä onkaan ruokana? Osasin jo etukäteen odottaa, että varmasti tarjolla on pikaruokaa, mutta hämmästyin siitä, että tarjolla oli pizzaa alkuperäisissä pizzalaatikoissaan, sillä kyseiset firmat sponsoroivat pizzat koululle. Näin lapsi oppii jo nuorena olemaan brändiuskollinen! Dokumentin mukaan kouluissa on kyllä tarjolla terveellinen ruokavaihtoehto, mutta se ei mene kaupaksi. Eipä tietysti ihmekään, kun on ne pizzalaatikot siinä tiskissä. Dokumentissa myös paljastetaan vastaus myyttiin, luokitellaanko pizza amerikkalaisessa koulujärjestelmässä vihannekseksi sen sisältämän tomaattikastikkeen takia...!

Tietenkin sopivia yksilöitä ja tapauksia valitsemalla saadaan vaikka miten shokeeraavaa materiaalia, joten sinänsä nuo esimerkkitapaukset eivät vielä riitä vakuuttamaan ongelmasta. Onneksi dokumentissa pureudutaan myös faktoihin ja haastatellaan asiantuntijoita lääkäreistä politikkoihin ja aina Bill Clintoniin asti. Ja näytetään lopussa pitkä lista henkilöistä, jotka eivät suostuneet haastateltaviksi dokumenttia varten. Listassa on mukana elintarvikeyhtiöiden edustajia, terveydenhuollon ammattilaisia ja tutkijoita, lobbareita, kongressiedustajia, jopa itse Michelle Obama, joka saa dokumentissa runtua hänen Let's Move -kampanjastaan (kampanjassa oli aluksi tavoitteena lasten liikunnan lisääminen että terveellisimpien ruokavaihtoehtojen tarjoaminen, mutta myöhemmin tuo ruokapuoli putosi kampanjasta kun elintarvikeyhtiöt tarjoutuivat rahoittamaan kampanjaa). Dokumentti valoittaa historiallisia tapahtumia, jotka ovat johtaneet tähän pisteeseen. Yksi näistä tapahtui 1970-luvulla, jolloin alettiin herätä sokerin ja rasvan terveysvaikutuksille, ja vaadittiin näiden poistoa elintarvikkeista. Tästä kauhistuneena elintarviketuottajat saivat lobbauksella aikaan sen, että kongressissa vietiin läpi ehdotus siitä, että sen sijaan, että suositeltaisiin syömään vähemmän, suositeltiinkin syömään vähärasvaisimpia tuotteita. Syntyi light-ruoka-buumi, jonka varmaan kaikki Suomestakin muistaa. Kauppojen hyllyille alkoi ilmestyä kaikista tuotteista vähärasvaisia versioita. Ja koska se vähärasvaisuuden aiheuttama mauttomuus piti kompensoida jollakin, tuotteisiin lisättiin keinomakeuttajia ja sokerijohdannaisia. Eli lopputuloksena ei saatu yhtään sen terveellisempiä tuotteita. Ja koska kaikki se tuotteista poistettu rasva piti saada hyötykäyttöön, alkoi USDA (U.S. Department of Agriculture, eli täkäläinen "maatalousministeriö") buustaamaan juustoteollisuutta oikein kunnolla. Ja juustohan ei tunnetusti ole kovin terveellistä, ainakaan siinä mittakaavassa, miten sitä täällä tarjoillaan esimerkiksi ravintola-annoksissa. Näin ollen USDA:lla on viranomaisena kahdet kasvot: se toisaalta säätelee amerikkalaisten ruokavaliosuosituksia, toisaalta sen tehtävänä on promota maataloustuottajia, ristiriitaista, eikö? Peruina noilta ajoilta on myös se fakta, että edelleenkään ei elintarvikikepakkausten ravintosisältötaulukossa ole sokerin kohdalla päivittäissuositusprosenttia eli %DV:tä (daily value %). Tässä esimerkki: Olen aivan addiktoitunut näihin York-suklaapatukoihin. Nämä on vähän kuin After Eightit, paitsi että se suklaamössö on puolet paksumpaa näissä, nam! En kuvittele näitä millään tapaa terveelliseksi, vaikka toisaalta tuo 39 gramman pakkauskoko antaa kyllä jo mielikuvan, ettei kyse ole kun pikku suklaapatukasta (eihän sellainen kauhean paha voi olla...!). Lisäksi pakkauksessa on teksti "70 % less fat than the average of the leading chocolate brands" eli tuote sisältää 70 % vähemmän rasvaa kuin keskimäärin muut suklaabrändit. Palataan tuohon tekstiin myöhemmin, mutta tässä pakkaus ja sen ravintosisältötaulukko:

Kuten huomaatte, kyseisessä taulukossa ei sokerin kohdalla anneta %DV-arvoa, eli prosenttiosuutta 2000:n kalorin suositusruokavaliossa. Virallinen selitys sille, miksi sitä ei anneta, on että ei voida yksiselitteisesti sanoa tutkimusten perusteella, mikä olisi sokerin päivittäinen saantisuositus. Todellisuudessa sitä ei kuitenkaan taideta haluta noihin pakkausmerkintöihin, koska kyseiset prosentit olisivat huikean korkeita ja vähentäisivät ostohalukkuutta. Ja kuitenkin täkäläinen sydänliitto on pystynyt määrittämään tämän kyseisen sokerin saantisuosituksen, ja se on 6-9 teelusikallista sokeria eli 24-36 grammaa sokeria per päivä. Joten noiden suositusten perusteella saan tuosta suklaapatukastani käytännössä koko päivän sokerintarpeeni. Ei kyllä tullut minulle yllätyksenä, mutta palataan nyt siihen kääreen "70 % vähemmän rasvaa.." -tekstiin. Siinä kiteytyy juuri se mihin sillä 70-luvun lobbauksella haluttiin, puhutaan vähärasvaisuudesta, mutta ei kerrota totuutta sokerista. Toki tuo on huono esimerkki siinä mielessä, että tuote sisältää itsessään käytännössä vain sokeria, ja se ei voi olla kenellekään epäselvää. Mutta yhtä selvä tilanne ei ole monen muun elintarvikkeen kohdalla, esimerkkinä vaikka juuri ne murot.

Ja onpahan muuten USA:n viranomaiset ihan tässä lähihistoriassa tyrmänneet WHO:n ravintosuosituksetkin, hämmentävää! Tällä hetkellä täällä on erityisesti keskustelussa virvoitusjuomat, ja kuinka niiden kulutusta saataisiin vähennettyä etenkin lasten keskuudessa. Virvoitusjuomateollisuus on jo tullut vastaan sen verran, että pienentävät pakkauskokojaan, mutta eihän se oikein ongelmaa poista, varsinkaan kun julkaistaan näitä tutkimuksia missä ei nähdä yhteyttä virvoitusjuomien suurkulutuksen ja liikalihavuuden välillä... ei tietenkään nähdä, koska näitä tutkimuksia rahoittavat, ketkäs muutkaan kuin juomajätit!

Fiilis tuon dokumentin katsomisen jälkeen oli lähinnä surkuhupaisa. Oma luottoni USA:n viranomaisiin on ottanut jo monta iskua ihan omien kokemusteni perusteella, eikä kyseinen dokumentti ainakaan vahvistanut luottoani. Ja noista USA:n elintarviketuottajista olenkin jo jauhanut täällä, että ihan ei samanlaista tuotanto ole kuin Suomessa. Vaikka en ihan purematta niele kaikkia dokumentin väitteitä, olen kyllä dokumentin kanssa liikuttavan yhtä mieltä siitä että tartteis tehdä jotakin.

Ja on tehtykin, nimittäin heti dokumentin ilmestymisen jälkeen, elintarviketuottajien etujärjestö FMA osti verkko-osoitteen fedupfacts piste com, jossa kumoaa näitä dokumentissa esitettyjä väitteitä. Itsekin ajauduin sivulle kuten varmaan kaikki muutkin eli googlaamalla muutamat dokumentissa esitetyt faktat (koska enhän minä enää mitään lukuja muistanut reilu kuukausi dokumentin näkemisen jälkeen). Aika nerokas veto, täytyy myöntää. Mutta hyvä veto myös koska olen sitä mieltä, että mitä enemmän tästä syntyy keskustelua, puolesta ja vastaan, sitä todennäköisemmin se myös ennemmin tai myöhemmin päätyy myös USA:n kongressin käsiteltäväksi, eli saadaan jonkinlaista muutosta aikaan. Ainakin toivon niin!

Viikonloppukuulumisia + meidän hoodit

Tämä viikonloppu on ollut vähän tavallisuudesta poikkeava, sillä olen viettänyt sen ilman Timoa. Itse asiassa vietän myös koko ensi viikon yksin kotona, koska Timo on työmatkalla... Suomessa! Huvittavaa, että Suomessa voi käydä myös työmatkalla! Minä en luonnollisesti ole mukana, koska luulin jo olevani tässä vaiheessa töissä täällä.. joten tietysti vähän harmittaa, etten ole mukana, kun ei niitä töitä olekaan löytynyt.

Mutta koitan keksiä kaikenlaista kivaa tälle viikolle, etten mökkihöperöidy, yksin kun ei tule hirveästi löhdettyä mihinkään. Eilen täällä Campbellissä oli Octoberfestit, ihan sama tapahtuma, mistä kirjoitin vuosi sitten tässä postauksessa. Tuohon tapahtumaan liittyy juoksutapahtuma, jossa voi juosta 5 tai 10 kilometrin lenkin tuossa meidän talon takaa menevällä Los Gatos Creek Trailillä. Täällä kaikki juoksutapahtumat alkaa pääsääntöisesti jo aamulla, kun lämpötilat on vielä aika inhimilliset juoksulle. Joten kävin aamulla herättyäni katsomassa juoksun lopun tosta takapihalta. Fiilis maalissa oli kyllä ihan mieletön, ja päätin, että on pakko päästä juoksemaan tonne vielä johonkin tapahtumaan! Hauska juttu tuolla oli se, että maalin tulijat saivat palauttelujuomaksi veden lisäksi oluen! Ja itse asiassa kaverit kertoivat, että pari viikkoa sitten juostulla San Josen maratonilla oli myös osallistujille tarjolla olutta maaliintulon jälkeen! Mielenkiintoista...

Kävin myös itse Octoberfesteillä myöhemmin päivällä kavereiden kanssa. Koko alue näytti IHAN samanlaiselta kuin viime vuonna, taisi olla aika samat kojutkin paikalla. Saksalaisuuden kanssa tuolla oli hyvin vähän tekemistä. Saksalaista makkaraa ja olutta oli tarjolla, sekä muutamat Saksa-teemaiset esiintyjät, mutta noin niin kuin muuten ne oli ihan perusmarkkinat. Mutta hauskaa oli, ja kiva kun meidän kylällä tapahtuu.

Tänään päätin ottaa kameran mukaan lenkille, koska olen sitä mieltä, ettei näitä meidän hoodeja ole esitelty blogissa tarpeeksi!

Meidän takapihan ohi kulkee Los Gatos Creek Trail. Mesta, jossa lenkkeilemme lähes päivittäin. On lähes yhtä idyllinen, kuin kuvissa. Nimittäin mitä näistä kuvista ei näe on se, että tossa vieressä pauhaa moottoritie, joten mikään kovin rauhallinen se ei aina ole. Mutta tuolla on tosi viihtyisää ja siistiä verrattuna moneen muuhun lenkkipolkuun täällä.

Täällä menee monta "Creek"-nimistä lenkkipolkua, mutta tämä taitaa olla niistä ainoa, jossa on vielä ihan vettäkin, joten tuo on siksikin tosi viihtyisää seutua.

Lisäksi tuolla on tuollaisia pieniä lampia, idyllisiä sellaisia...

Paitsi, että kuten alla olevasta kuvasta näkyy, vedenpinta on laskenut tämän kuivuuden myötä tosi alhaalle, ja käytännössä tämä lampi kuivuu kokonaan...

Ja jos vielä lähemmin katsoo, niin koko lampi kasvaa jotain levää ja pikku hiljaa umpeen. Ja arvatkaa mitä? Porukka kalastaa tossta lammesta kalaa! Siis hyiii...

Noita lampia oli itse asiassa useampikin silloin, kun muutettiin tänne. Nyt muut lammet ovat kuivuneet/kuivattu kokonaan! 

Tuolla puistossa näkyy muuten vielä Schwarzeneggerin kädenjälki, vaikka kuvernööriajoista on jo ihan hetki...

Kävelin tuota trailiä pari kilometriä ja tulin takaisin autotien viertä. Siinä ei sitten ollutkaan paljon enää kuvattavaa... No motari..

Ja itse asiassa yksi pääkonttori, jota en ole aikaisemmin esitellytkään, nimittäin Netflixin pääkonttori! Tuo itse asiassa sijaitsee naapurikaupungin Los Gatosin puolella, mutta nähdään se lähes päivittäin, kun ajetaan tolta motarilta kotiin. Ei mikään pilvenpiirtäjä, pikemminkin tollainen rennon kalifornialainen pääkonttori, tykkään!

Kävelin Netflixiltä kotiin, ja naureskelin, kun ihan kotinurkilta löyty tälläinen klinikka, missä saisi botox-pistoksen 13 dollarilla... Haha, pitäiskö käydä ottamassa, kun toi 30 vuottakin tuli mittariin!

Läheltä kotia löytyy myös tälläinen hauska liikennemerkki, joka varoittaa hanhiristeyksestä! Kyllä, täällä on paljon hanhia, mutta ei niitä ehkä NIIN paljon ole, että tarvitsee varoittaa!

 

Meidän kotikadulta löysin tälläisen kyltin, jota en ollutkaan aikaisemmin huomannut. Tässä ohjeistetaan, että sallittu parkkiaika on 24 minuuttia. Aika tarkka aika...

Seuraavalla kerralla pitää vielä esitellä tuo meidän pikku keskusta, se on niin symppis.

Tätä  kirjottaessa katselen sivusilmällä telkkaria ja tuolta tulee joku ohjelma nimeltään "90 day fiancé". Realityohjelma, missä USA:aan tulee ulkomaalaisia kihlattuja 90 päivän "kihlatun viisumilla" eli K-1:llä, jonka aikana on mentävä naimisiin, jos haluaa jatkaa täällä oleskelua. Todennäköisesti ihan käsikirjoitettu ohjelma, ja aika huttuakin, mutta mielenkiintoista tätä on katsoa, koska amerikkalaisissa ohjelmissa näkee niin harvoin aitoja ulkomaalaisia ja kuvausta heidän sopeutumistaan tänne. Ihan samanlaisia fiiliksiä osittain noillakin ton sopeutumisen suhteen. Ja huvittavaa sekin, että noille ulkomaalaisille tää uusi amerikkalainen perhe puhuu välillä kuin jollekin jälkeenjäänneelle, H-I-T-A-A-S-T-I ja vain lyhyitä kolmisanaisia lauseita, vaikka noiden kielitaito on paljon parempi. Mutta mikä ärsyttävintä, tuossa ohjelmassa on tekstitetty kaikki noiden ulkomaalaisten puheet!!! Ja vain noiden ulkomaalaisten puheet, vaikka esimerkiksi tuo keskilänteläinen perhe puhuu ihan yhtä "pahasti" aksentilla. Mutta jotenkin tuo ulkomaalaisten aksentti on näköjään sellainen ongelma, että se on tekstitettävä. Niin raivostuttavaa!!!

Työnhausta Kaliforniassa

Syy siihen, miksi blogissa on ollut viime aikoina vähän hiljaisempaa, on työnhaku, joka vie kaiken aikani. Tai jos ei kaikkea aikaani, niin ainakin kaikki ajatukseni. Ja koska työhaku tuskin on kenenkään suosikkihommaa, olen ollut todella huonolla tuulella viimeisen kuukauden, eikä ole huvittanut kirjoittaa tätä blogiakaan kunnolla.

Oikeastaan tämä työnhaku on ollut käynnissä jo siitä asti, kun kesän kynnyksellä vihdoin sain sen työlupani 7 kk:den odottelun jälkeen. Silloin ensitöikseni kirjauduin paikalliseen työkkäriin, eli CalJobsiin - vain todetakseni, että viisumityypilläni jouduin samaan kategoriaan pakolaisten kanssa. En siis kokenut olevani kovin haluttua työvoimaa ainakaan työnantajan näkökulmasta. Lueskelin työpaikkailmoituksia, ja ensimmäistä kertaa oli sellainen olo, että en ymmärrä kieltä, sellaista utopiaa oli työpaikkailmoitukset, vaikka ihan selvää englantiahan ne oli. Olisi tehnyt mieli luovuttaa saman tien, ja pitkäksi aikaa luovutinkin. Kesä meni siis rennoissa tunnelmissa Suomen vieraiden ja omien matkojen kanssa, eikä muuten harmita yhtään näin jälkikäteen!

Viime kuussa aloin hiomaan aiemmin aloitettua CV:tä loppuun. Minulla oli jo entuudestaan englanniksi luotu CV, mutta havaitsin sen tarpeettomaksi, sillä amerikkalaisten käyttämä resume on niin erilainen. Jo rakenteeltaan resume pyritään pitämään lyhyenä (yksisivuisena) eikä siinä ilmoiteta esimerkiksi sukupuolta, syntymäaikaa tai kansalaisuutta. Tämä liittyy siihen, että täällä työhönotossa on käytössä tasavertaisuusperiaate, hakijaa ei saa valintaa tehdessä syrjiä sukupuolen, iän, ihonvärin etnisyyden, kansalaisuuden, vammaisuuden jne. perusteella. Koska resumeen ei edes laiteta kuvaa, ei minun resumesta välttämättä edes tajua minun olevan nainen, koska nimeni on täkäläisittäin niin mitäänsanomaton. Kansalaisuutenikin tulee ilmi vasta jos osaa päätellä käymäni yliopiston nimestä.

Siinä missä suomalaisessa CV:ssä kerrotaan mitä olet työhistoriassasi tehnyt, täällä resumessa kerrotaan mitä olet saavuttanut. Mieluiten numeerisessä muodossa tyyliin "vähensin kahden vuoden aikana hävikkiä 25 tonnia" tai "loin 5 patenttia, joiden arvo on 100k". Omaa erinomaisuutta pitää siis kehua kunnolla, ja sellainenhan ei oikein suomalaiseen tyyliin onnistu luontevasti. Resumen alussa on lyhyt yhteenvetokappale, jossa tarkoitus on vakuuttaa työnantaja siitä, että on tarpeellinen kyseiseen työhön. Tähän ei missään nimessä saa kirjoittaa mitään sen suuntaista, että "haluan työn, koska minua kiinnostaa tehdä töitä start-up-yrityksessä tms" sillä työnantajaa ei kiinnosta, miten sinä itse haluat kehittyä, vaan mitä konkreettista hyötyä sinusta on kyseiselle yritykselle. Sivun asettelu ja visuaalisuus ovat myös tärkeitä. Avainkohdat onkin syytä löytyä hakemuksesta selvästi, sillä rekrytoija käyttää yhden resumen silmäilyyn keskimäärin vain 6 sekuntia.  Kaiken tiedon sisällyttäminen yhdelle sivulle visuaalisesti siististi on erittäin haastavaa, ja tämän kanssa tuhrautui itsellä paljon aikaa. Lopputuloksena minulla on kolme erilaista resumea, sillä olen tehnyt kolmenlaisia eri töitä elämäni aikana, ja niitä painotan eri lailla eri versioissa. Täällä on myös aivan hyväksyttävää ja suorastaan toivottavaa jättää resumesta pois epäolennainen työhistoria/koulutus. Ja koska ollaan Amerikassa, pitäisi resumeen saada täytettä myös tehdyistä vapaaehtoistöistä sekä saaduista palkinnoista (koulusta tai työelämästä). Huh!

Resumen lisäksi rekrytoijalle lähetään cover letter, mikä siis on se varsinainen hakukirje. Tähän ei varmaankaan ole mitään erityistä mallia, miten se tehdään. Itse olen lähestynyt cover letteriä lähes insinöörimäisellä otteella: kirjoittanut siihen työnantajan vaatimukset työntekijälle ja omat vastaavuudet niihin. Monesti myös työpaikkailmoituksissa on kysymyksiä, joihin on tarkoitus vastata cover letterissä. Cover letteriin on hyvä myös "piilottaa" työpaikan kannalta olennaisia avainsanoja, joita voi etsiä yrityksen nettisivulta esimerkiksi yrityksen arvoista. Eli myös cover letterin hiominen vaatii työtä. Onhan cover letter se, mikä laitetaan sähköpostin tekstikenttään, ja sen on syytä olla niin kiinnostava, että rekrytoija haluaa avata sähköpostin liitteenä olevan resumenkin.

Mainitsinkin tuossa, että minulla oli vaikeuksia aluksi ymmärtää työpaikkailmoituksia. Sinänsä tässä englanti ei aiheuttanut ongelmia, vaan kaikki lukuisat lyhenteet ja termit mitä nämä harrastavat. Edes niissä työpaikoissa, joista minulla on työkokemusta, ei läheskään kaikki termit olleet tuttuja (ja olen kuitenkin ollut Suomessa amerikkalaisomisteisessa yrityksessä töissä!). Täällä myös työnimikkeeseen saattaa sisältyä vaade tietystä koulutustasosta, esim. associate tai manager -nimikkeet. Ja opinpa senkin, että graveyard ei työilmoituksissa viittaa ollenkaan hautausmaahan, vaan se on käytetty termi yövuorolle. Ja sitten kaikki lukuisat pätevyydet ja sertifikaatit, mitä nämä vaativat (ja tietenkin nimenomaan sen amerikkalaisen sertifikaatin ja pätevyyden)! Saati sitten lähes järestään vaadittu 3-5 vuoden työkokemus sekä paikallisen että kansallisen lainsäädännön tunteminen... Tietenkään se ei estä hakemista, mutta koen kyllä puutteeksi sen, ettei minulla ole noita kysyttyjä pätevyyksiä. Varsinaisia yllätyksiäkin on ilmennyt. Esimerkiksi asiantuntijatyö, jota viimeisimmäksi tein Suomessa on täällä aina vuorotyötä, Suomessa ei todellakaan ollut. Myös sellaiset asiat, kuten että täällä luokitellaan työpaikkoja ja nimetään niitä eri lailla kuin Suomessa, on tosi ärsyttävää. Et osaa hakea työpaikkoja oikeista kategorioista tai oikeilla hakusanoilla jne. Mutta se on varmaan asia, joka on jokaisen työnhakijan ulkomailla siedettävä. Onneksi on Google.

Työpaikkoja täällä on hyvin tarjolla, mutta niin on työnhakijoitakin. Itse koen, että täällä, etenkin täällä Piilaaksossa, pitää ulkomaisella työnhakijalla olla jotain erityisosaamista töihin päästäkseen. Siis esimerkiksi juuri jotain erityistä teknologiaosaamista, koska teknologia kehittyy koko ajan. Ei täällä varmaan muuten olisi niin paljon introvertteja IT-nörttejä töissä, hehheh. Toinen väylä töihin pääsyyn on hakea entry-levelin eli ns. aloittelijan töitä, koska näissä työpaikka kouluttaa (aivopesee) yrityksen työntekijäksi ja saat samalla hommattua kaikki tarvittavat pätevyydet. Miinuspuoli näissä on sitten se, että saatat joutua olemaan koko koulutusvaiheen ilman työsopimusta ja kunnon palkkaa, ennen kuin työsopimus ratifioidaan tiettyjen pätevyysvaatimusten täytyttyä. Niin ja nämä on varmaan 90 %:sesti myyntityötä, sitä täällä riittää. Täällä on myös käsittääkseni aika helppo elättää itsensä yrittäjänä. Moni expat-puoliso taitaakin täällä tehdä yrittäjänä esimerkiksi hierojan tai valokuvaajan hommia, koska noille on täällä kysyntää (Suomessa heillä saattaa olla esim. sairaanhoitajan pätevyys, mutta täällä sillä ei kait pääse töihin ilman lisäkoulutuksia). Itselläni ei ole mitään tollaista koulutuksen ulkopuolista osaamista ole, mistä täällä pystyisi jotain rahaa pyytämään, vaikka kaikenlaista omia projekteja (kuten tämä blogi!) onkin käynnissä.

Oma koulutukseni on maisterin tutkinto ympäristötieteistä. Sinänsä hyväkin tutkinto täällä, koska Kalifornia on niin ympäristönsuojelun edelläkävijä, mutta toisaalta ei ollenkaan hyvä, koska maan parhaat ympäristö-koulutusohjelmat ovat juurikin kalifornialaisissa yliopistoissa. Eli kilpailua työpaikkoihin on paljon, ja nämä kanssahakijat ovat ihan tosi päteviä. Eikä minulla ole tietenkään niitä kirottuja tarvittavia sertifikaatteja. Joten en sen kautta pääse työhaastatteluun kertomaan, että osaan kyllä nämä asiat, vaikka minulla ei siitä mitään amerikkalaista sertifikaattia olekaan.

Täällä ollaan tosi avuliaita työnhaussa. Esimerkiksi Timon työpaikalla porukka on yrittänyt auttaa ehdottamalla työpaikkoja ja kovasti kannustaa. Tutuilta olen myös saanut apua tuohon resumen hiomiseen. Siitä ei pääse mihinkään, että networking on täällä töihinpääsyn a ja o. Töihin siis pääsee suhteilla ja hommamalla kontakteja esimerkiksi rekrytointitapahtumista. Itse en ole käynyt yhdessäkään, koska olen suoraan sanoen jäyhä suomalainen. Työvoimatoimistossa (tai vastaavassa) olen kerran käynyt kaverin kanssa, siellä meininki vaikutti olevan kuten Suomen vastaavassa: ansioluetteloa väännetään yhteisvoimin tietokoneluokassa. Ei ehkä ihan mun juttu. Siihen saisinko jotain työttömyystukea, en osaa sanoa mitään, koska siitä löytyy niin ristiriitaista tietoa.

Yhteenkään haastatteluun en ole vielä tähän mennessä päässyt. Huonoina päivinä se masentaa aika paljon ja on sellainen olo, että miksi ne tälläisen englantia aksentilla puhuvan, paljon ekstrakoulutusta vaativan epäpätevän työntekijän ottaisivatkaan, varsinkin kun työlupanikin on niin lyhyt. Mutta ainakin toistaiseksi jaksan innostua uusista työpaikoista.  Ärsyttävää täällä vain on se, että työpaikkailmoituksissa ei juuri koskaan ole mitään aikarajaa, mihin mennessä hakemus on lähetettävä. Käytännössä siis on varminta reagoida heti, kun ilmoitus julkaistaan, koska työpaikka todennäköisesti täytetään heti sopivan henkilön löydettyä. Siksipä kaikki työpaikkojen hakuvahdit piippailevat puhelimessa pitkin päivää, ja koko ajan on oltava aika valppaana sähköpostia katsomassa. Toisaalta täällä on hyvää se, että LinkedIn on työnhaussa hyödyllinen, sen avulla työnhaku on supernopeaa. Ja siihen voi ostaa kaikenlaisia semihyödyllisiä lisäpalveluita. Minulla on siitä kokeilussa ilmaiseksi työnhakupalvelu, joka kyllä toisinaan osaa olla hyödyllisyytensä lisäksi aika masentavakin:

Kuvakaappaus mun LinkedIn-profiilista. LinkedIn kivasti kertoo miten monta hakijaa työhön on, mutta myös masentaa kertomalla, ettet ole 50 parhaan prosentin joukossa kaikista hakijoista

Entäpä sitten vapaaehtoistyö? Amerikkahan on vapaaehtoistyötä pullollaan! Oman kokemukseni mukaan en ole niin varma asiasta. Toki sellaista vapaahtoistyötä, joka tapahtuu viikonloppuisin (esim. ruoka-apu tai roskien kerääminen) on paljon tarjolla, ja näihin tapahtumiin voi vain kävellä paikan päälle mukaan. Mutta sitten on vapaaehtoistyö, johon haetaan ihan samalla tavalla kuin muihinkin työpaikkoihin. Ovat itse asiassa aivan samanlaisia kuin harjoittelupaikat: kestoltaan 3-6 kk, työtunteja 20 tuntia viikossa, ilman palkkaa ja matkakorvauksiakin tiettyyn rahasummaan asti. Tälläinen kävisi minulle silti enemmäin kuin hyvin, mutta ainakaan toistaiseksi en ole edes tälläiseen työhön päässyt...! Syy saattaa olla se, että amerikkalaiset keräävät näitä vapaaehtoistöitä/harjotteluita resumen täytteeksi samalla kuin etsivät oikeita töitä. Joten tunkua on noihinkin hommiin. 

Lopuksi on vielä pakko avautua yhdestä asiasta. Nimittäin siitä eriarvoisuudesta mikä työmarkkinoilla vallitsee. On selkeesti kahden kastin töitä. Itse haen koulutukseni ja työhistoriani perusteella näitä ns. asiantuntijahommia, joissa on tosi hyvät palkat. (Itse asiassa täällä Piilaaksossa on niin paljon paremmat palkat kuin Suomessa, että lähtöpalkka on lähes kaksinkertainen Suomen palkkaani nähden - toki samalla on esimerkiksi asumismenotkin kaksinkertaisia Suomeen nähden). Ja sitten on ne toisenlaiset hommat, joita tekee.... no, meksikolaiset pääsääntöisesti. Tässä tulee selkeimmin näkyville täkäläinen työlainsäädäntö (tai sen puute) tai ainakin korostuu se, miten hyvin asiat on Suomessa. Nimittäin täällähän työnantajan ei tarvitse antaa lomapäiviä tai sairaslomaa työntekijälle, ja työtuntejakin saa teettää kai aika rajattomasti. Mitään irtisanomissuojaakaan ei ole. Siksipä monissa duuneissa töitä paiskitaan kuutena päivänä viikossa ilman mitään lomia. Tulipa vastaan tälläinen, missä töitä oli seitsemänä päivänä viikossa, toivon todella että ilmoituksessa oli virhe:

Kuvakaappaus eräästä tehdastyön työnhakuilmoituksesta. Kivat vuorot tiedossa: ma-su aamuvuoroa!

Palkka ei myöskään ole päätä huimaava näissä, eikä mitään tuntuvia lisiä ole. Vain mitä sanotte tehdastyöstä, jossa päivällä palkka on 10,35 dollaria (8,08 euroa) tunnilta mutta yöllä vain 15 senttiä enemmän eli 10,50 dollaria (8,20 euroa) tunnilta . Ja nuo kyseiset palkat ovat vielä hyviä moniin muihin amerikkalaisiin osavaltioihin nähden! Ilmoituksissa myös sanotaan, että joutuu sitoutumaan ylitöiden tekoon, viikonlopputöihin sekä siihen, ettei ensimmäisen puolen vuoden aikana saa lomapäiviä (tosin nämä samat vaateet on useissa asiantuntijatöissäkin!). Ja tällä hetkellä amerikkalaisen holiday-seasonin lähestyessä saa lisäpisteitä työnhaussa, jos sitoutuu olemaan tulevat juhlat (halloween, thanksgiving ja joulu) töissä!!! Olipa yhdessä työpaikkailmoituksessa ihan auto-arvontakin niiden kesken, jotka ovat kaikki nämä "juhlapyhät" töissä...

Työhakemuksissa joutuu vastailemaan mm. tälläisiin visaisiin kysymyksiin!

Joten ei tuo mainostamani tasa-arvoisuus työhaussa oikein taida toimia. Onhan siitä ollut juttua mediassakin, mm. Suomessakin asti uutisoitu tapaus, missä muuan Jose pudotti nimestään s-kirjaimen, ja alkoi saada työtarjouksia (juttu täällä). En tiedä onko kyseinen juttu totta, mutta aika hyvin voin kuvitella... karua!

Näihin etnisyyttä ym. koskeviin kyselyihin ei täällä koskaan totu...

Eikä myöskään kysymyksiin, oletko luetuilla tapaa "vammainen"

Amerikan erikoisuuksia, osa 2

Jatketaan amerikkalaisten erikoisuuksien ihmettelyllä:

Rubbernecking eli se, että töllistellään onnettomuuspaikkaa autotien varrella ajamalla tosi hitaasti ohi. Tämä kun aiheuttaa tietysti tarpeetonta ruuhkaa. Yleensä tämä ruuhkaan joutuminen tapahtuu ihan yhtäkkiä. Koska oma ruuhkansietokykyni on täällä asuessa pienentynyt huomattavasti, kaivan yleensä Waze-applikaatiosta reaaliaikaiset ruuhkatiedot. Mikäli ruuhkan syynä ei ole mikään normaali ruuhka (jonka syitä pohdin täällä), syyksi saattaa paljastua tämä onnettomuuspaikan töllistely. Toki jos onnettomuuden takia on useampikin kaista suljettu, hidastuu liikenne jo ihan sen takia. Mutta jos onnettomuus tapahtuu tienpientareella, ja kaikki kaistat on auki, hidastuu liikenne silti aivan totaalisesti. Täällä Kaliforniassa ei liikennesäännöt vaadi kaistanvaihtoa onnettomuusalueella (kuten noissa itäisissä osavaltioissa tuntui olevan sääntön'), joten silläkään ei selity nuo yhtäkkiset ruuhkat. Ja tietysti heti kun ohitetaan onnettomuuspaikka, alkaa ihan samantien kaistat vetämään. Tuo rubbernecking on kiellettyä ja se opastetaan ajokortin teoriakirjassa. Ja noilla onnettomuuksilla tarkoitan yleisesti kaikkia häiriötilanteita tienpientareella aina auton peltikolareista puskapaloihin (eli kaikkea missä on joku hälytysajoneuvo paikalla), sellaiset oikeasti pahat onnettomuudet onkin sitten ihan eri juttu, ja ymmärrettävästi hidastaa liikennettä. Nuo päivittäiset häiriötekijät tienpientareella on täällä lähes päivittäistä ja niiden aiheuttamat liikenneruuhkat TODELLA ärsyttäviä.

Ruuhkassa on aikaa töllistellä autoja; tuollaiset erilaiset tarrat autoissa on täällä yleisiä, ehkä ne on ruuhkassa muiden viihdyttämistä varten laitettu?

Mainoksia lukevat radiotoimittajat. Kuvittele tilanne Suomeen: kuuntelet kaupallista radioasemaa, ja tulee mainostauko. Sen sijaan, että sieltä tulisi joku mainospätkä, radiojuontaja lukeekin mainoksen. Ei ehkä tapahdu ihan heti Suomessa, mutta täällä tuota kuulee! Itse asiassa aluksi oli vaikeuksia erottaa mainos varsinaisesta ohjelmasta, varsinkaan jos ei kuunnellut tarkasti (koska tietysti keskittyi liikenteeseen!). Toki radiosta tulee ihan niitä "normaalejakin" mainoksia. Niissä kummallisinta on se, että kuten telkkarimainoksissakin, pitää kaikki "pikkupräntit" lukea äänen. Koska radioaika on kallista, tulee nämä tekstit luettuna ihan supernopeasti, josta ei saa yhtään mitään selvää. Alkaa aina naurattamaan kun kuulee nämä selostukset.

Etsintäkuulutukset. Sinänsä näissä ei ole mitään kummallista, kyllähän etsintäkuulutuksia on kaikkialla maailmassa. Mutta näissä viikottain jaettavan mainoslehtisen etsintäkuulutuksissa etsitty henkilö on toisinaan kadonnut jo 20-40 vuotta sitten, ja hänestä on tehty tietokoneella versio siitä, miltä hän mahdollisesti näyttäisi nykypäivänä. Minusta nuo tuollainen on niin pelottavaa, eihän millään voida tietää tarkasti, miltä kyseinen ihminen näyttäisi nykypäivänä. Ja kuinka friikkiä olisi nähdä kuvan näköinen henkilö tosielämässä!

Etsintäkuulutus vuonna 1971 kadonneesta pojasta ja kuva siitä miltä hän näyttäisi tänään. Pelottavaa!

Judge Judy -ohjelma. Kyseinen ohjelma ja muut sen useat kopiot ovat ohjelmia, jossa ratkaistaan riitatilanteita oikeussalissa oikean tuomarin toimesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole oikea oikeusistunto, vaan tarkoitus on sovitella riitatilanteet, mutta riidanselvittäjänä käytetään "oikeaa" tuomaria. Sen verran mitä olen ohjelmaa katsonut (eli tosi vähän) on aiheet olleet tyyliä "kaveri lupasi myydä auton viidelläsadalla, ja nyt ei suostukaan myymään sillä hinnalla". Joten siinä sitten kaivellaan kaiken kansan edessä tekstiviestejä ja otetaan kuultavaksi yllätystodistajia, jotta pystytään päättämään kumpi on oikeassa. Sinänsä hyvä, sillä moni riita ratkeaakin kolmannen osapuolen käsittelyssä puolueettomasti. Mutta karua on se, että nämä ihmiset tulevat naamoillaan ja nimillään riitelemään telkkariin. Mutta koska tämäkin ohjelma on pyörinyt vuodesta 1996 asti, ilmeisesti tälläisellekin on tarvetta.

Laskunmaksu shekillä. Yksi tärkeimmistä asioista USA:n muuttamisen jälkeen on hankkia pankkitili ja shekkivihko, sillä monissa alun asioiden hoidossa on olennaista, että voit suorittaa maksun shekillä, esimerkiksi asunnon vuokraamiseen tarvittavan ns. security depositin. Shekillä myös saa usein lunastettua ensimmäisen palkan sekä esimerkiksi rahat myydystä autosta. Täällä kukaan ei laita kenenkään tilille rahaa, ja harva edes tietää omaa tilinumeroaan. Rahansiirto sujuu edelleenkin kätevimmin shekeillä. Pankeilla on kyllä verkkopankit, mutta siellä ei suinkaan makseta laskuja. Jos haluaa tehdä esimerkiksi puhelinoperaattorin kanssa ns. suoraveloitussopimuksen, se tehdään kyseisen puhelinoperaattorin nettisivuilla, ei verkkopankissa, mikä tuntuisi jotenkin luotettavammalta. Tästä tulee hieman vainoharhainen olo. Ja mikäli maksu ei onnistu nettisivuilla, pistetään shekki postitse. Ja siitä vasta tuleekin vainoharhainen olo, kun pistää rahaa postin kuljetettavaksi.

"Breaking News: Extreme weather change". Näin alkaa todella useasti uutislähetys. Milloin mistäkin mahdollisesta myrskystä, sateesta tai ennätyshelteistä uutisoidaan jo viikkoa aikasemmin tuollaisella breaking news -otsikolla. Ja sitten itse kyseisenä etukäteen hehkutettuna päivänä saattaa kyllä esimerkiksi sataa, mutta se on useimmiten ohi parissa tunnissa. Ja siis Kaliforniassa ei ole tietääkseni mitään hurrikaaneja tai tornadoja, joista olisikin syytä varoittaa. Nämä hehkutetut sääilmiöt huomaa helpoimmin amerikkalaisten pukeutumisesta: esimerkiksi kun lämpötila laskee pari astetta alhaisemmaksi kuin normaalisti, laittaa amerikkalainen kevyttoppatakin päällensä ja pitkävartiset saappaat jalkaansa. Tää jengi ei selviäisi Suomen säästä!

Tälläkin hetkellä täällä on tälläinen päivittäinen säävaroitus mahdollisesta sateesta. Jo eilen piti sataa, mutta eipä satanut. Samoin tänään, mutta vieläkään ei ole saatu sadetta, vaikka pilvistä onkin. Kuva parin viikon takaa, kun täällä satoi ensimmäisen kerran neljään kuukauteen, piti ottaa kuvatodiste!

Mustan vuoren huipulla!

Lauantaisten pyöräharmien jälkeen teki hyvää päästä kunnolla haikkailemaan sunnuntaina. Ja tietenkin vuorille! Valitsimme kohteeksemme Monte Bello Open Space Preserve -luonnonpuiston ja sen vuoren, Black Mountainin, huipun. Tuo alue on Santa Cruzin vuoristoa ja kyseinen vuorenhuippu on yksi vuoriston korkeimmista, noin 850 metriä korkea.

Kyseisessä luonnonpuistossa oli tarjolla vaikka mitä eri reittejä, mutta me halusimme ehdottomasti tehdä ns. loopin eli kierroksen, joten valitsimme reitiksemme tämän. Reittivalinta onnistui aivan täydellisesti, sillä vuorelle noustiin puiston puoleista polkua (aluksi pari kilometriä metsässä suojassa paahtavalta auringolta!) ja tultiin alas Piilaakson puoleista polkua. Ylöspäin mentäessä juuri ennen vuorenhuippua noustiin korkeussuunnassa noin 500 metriä 3 kilometrin matkalla, joten se toimi hyvänä treeninä; matkalla alas sai taas keskittyä enemmän Piilaaksoon päin olevien maisemien katseluun.

Taivas oli eilen täysin pilvetön, eli olosuhteet olivat valokuvaukselle optimaaliset. Tuo turkoosinsininen taivas yhdistettynä vaaleankeltaiseen kuivuneeseen niittyyn, punakeltaiseen hiekkaan sekä vihreään kuusimetsään on kyllä aina vain ihan mykistävän upea!

Tässä kuvassa ei ole mitään kuvakulmakikkailua, nousu oli todellakin näin jyrkkä loppuvaiheessa!

Huippu näkyy jo!

Huipulla!

Täällä näkee usein huipulla tälläisiä kiviröykkiöitä, osaisiko joku selittää miten nämä on päätyneet tänne?

Tässä bloggaaja ei yritä peitellä identiteettiään vaan tulipunaisia kasvojaan tiukan nousun jälkeen!

Mitä sieltä huipulta sitten näkyi? Toiselle puolelle vuorta eli...

Tietenkin Piilaakso!

Jos tarkasti katsoo, näkyy keskellä Piilaaksoa korkeiden talojen alue...

Se on San Josen kaupunki, muuten koko alue on yhtä matalaa lähiötä...

Alaspäin mentäessä näki myös San Franciscon lahdelle ja Piilaakson pohjoisempiin osiin. Lahden vesi näytti tuolta katsottuna kirkkaan siniseltä, vaikka todellisuudessa se ei ihan sitä ole.

Mietittiin mikä tuo torni on, ja tänään ihan sattumalta tuli netissä vastaan vastaus: Stanfordin yliopiston Hoover-torni

Tuo vihreä ruoho polun vieressä herätti ihmetystä rutikuivassa ympäristössä

Palattiin samoihin maisemiin kuin lähtiessä

Juuri ennen autolle paluuta tavattiin nämä pari peuraa. Hämmentävää kyllä, nämä eivät lähteneet karkuun, vaan antoivat valokuvata ja jatkoivat syömistään.

Haikki oli yhteensä 12,3 kilometria pitkä ja meillä meni siihen taukoineen 3 tuntia aikaa. Aivan täydellinen sunnuntain reippailu!